Homemade kotikatsomo

Koronavirus on iskenyt kovaa moneen alaan, eikä elokuvamaailma ole poikkeus. Produktiot ja teatterit ovat olleet monien lailla pitkään viruksen panttivankeina. Kaikilla on ollut reilusti aikaa velloa omissa mietteissään, eikä globaali kriisi ole vielä ratkennut. Epätietoisuus tuppaa laittamaan stressaantuneet ajatukset liikkeelle, ja tuosta epätietoisuuden aihiosta voi syntyä monenlaista.

Epätietoisuuden eristyksestä on ottanut kaiken irti 18 ohjaajan ryhmä, jonka jäsenet kuvasivat muutaman minuutin lyhytelokuvia koronaviruksen sulkiessa rajoja. Lopputulos on Netflixiin tuupattu antologiaelokuva Homemade. Se on kasattu minimaalisilla tiimeillä ja välineillä. Vähimmillään ohjaaja on kuvannut itseään kämpillään kännykkäkameraa käyttäen.

Antologian 17 osaa ovat kaikki kuvauksia eristäytymisestä jonkin ulkoisen syyn takia. Useimmissa osissa ulkoinen syy on koronavirus ja kerronta vastaa todellisuutta, mutta toisinaan virusta levitetään fiktiolla, kuten Maggie Gyllenhaalin supervirus, joka vaikuttaa jo aurinkotuulissa asti.

Teoksen ongelma on, että osiensa summana se jää todella ontoksi. Eristäytymisestä ja koronaviruksen vaikutuksista nähdään vain narratiiveja, joissa hyvin tienaavat ihmiset voivat suojautua virukselta varallisuutensa muurin taakse etätöihin. Yksikään osio ei tutki heikko-osaisuuden ja koronan kohtalokasta yhteisvaikutusta, vaan kaikki ruutuaika on varattu eristyksissä koetulle tylsistymiselle.

Tylsistymisen kuvaamisessa itsessään ei ole mitään vikaa, mutta koronavirusta käsittelevässä antologiassa olisi suotavaa tuoda mahdollisimman monenlaisia näkökulmia esiin, mikä jää nyt tekemättä. Tylsistymisen toistuva kuvaaminen herättää myös filosofisen kysymyksen, joka saa pohtimaan teoksen teknistä köykäisyyttä. Onko tylsyyttä pakko kuvata tylsästi?

Tylsyyden kiinnostavassa tutkimisessa onnistuvat Paolo Sorrentino, Rungano Nyoni ja Sebastian Schipper. Hämmentävästi Sorrentino on koko porukasta ainoa, joka tajusi, ettei kotioloihin juuttuminen aseta pakkoa kuvata perheenjäseniä tai sattumanvaraisia ihmisiä ikkunasta.

Kokenut ohjaaja palaa televisiosarjoissaan The Young Pope (2016) ja The New Pope (2019–2020) tarkasteleman paavin myyttiseen hahmokuvaan hykerryttävin seurauksin. Tällä kertaa muovista valmistettu paavinukke koettaa flirttailla tiensä Englannin kuningattaren sydämeen kommentoiden samalla sarkastisesti merkkihenkilöiden kamalaa kohtaloa elinikäisen kansasta eristämisen keskellä.

Nyoni taas on antologian ohjaajarivistöstä ainoa, joka lähestyy aihettaan teknillisesti poikkeavan mieleenpainuvasti. Hänen osionsa on pelkkää Whatsapp-keskustelujen vyöryä, jolloin visuaalisuus tuo aidosti mieleen välittömästi puuduttavan etäisyyden. Myös Schipper hyödyntää visuaalisuutta erinomaisesti osiossaan, jossa toistetaan samaa kohtausta, mutta ruudulle ilmestyy kopioita yksikseen eristetystä miehestä. Lopulta pahinta eristyksissä on olla jumissa itsensä kanssa, eikä eristyksen lopussa välttämättä ole enää sama henkilö kuin sen alussa.

Kolmella osio-onnistumisella ei pitkälle pötkitä, sillä teokseen kuuluu silti 14 itseään toistavaa ja sieluttoman tylsää kuvausta tylsyydestä. Ohjaajat on pakotettu työskentelemään ilman tarvitsemiaan välineitä, ja se pistää lopputuloksessa pahasti silmään. Laatu ei eroa koronan aikana jaetuista tavallisista kotivideoista, joten ainakin teoksen nimi on kuvaava.