Helsinki-syndrooma kotikatsomo

Suomalainen elokuva uinuu yhteiskunnallisten aiheiden suhteen loputonta ruususen untaan. Toisin on onneksi television puolella. Ylellä taannoin nähty Auli Mantilan Transport (2022) on päässyt Prix Europa -ehdokkaaksi ja syksy on tuonut Ylellä katsottavaksi Helsinki-syndrooman (2022). 1990-luvun lamasta ammentava kahdeksanosainen sarja pureutuu tosissaan yhteiskunnallisesti kiinnostaviin teemoihin. Valkokankaalla vastaavaa on nähty viimeksi yli kuusi vuotta sitten Aleksi Salmenperän Jättiläisessä (2016). Karua kertomaa suomalaisen elokuvan sisältököyhyydestä ja suoranaisesta piehtaroinnista silkassa hölynpölyssä.

Kolmenkymmenen vuoden takaista lamaa on fiktiossa käsitelty varsin vähän verrattuna siihen, kuinka syvät jäljet 1990-luvun alku suomalaisiin ja suomalaiseen yhteiskuntaan jätti. Pankkien edesvastuuttomuus syöksi monen elämän täydelliseen kurimukseen aina surullisimpia lopputulemia myöten. Muistiaan voi virkistää vaikkapa Timo-Erkki Heinon kirjalla Pankkien uhrit (1999).

Helsinki-syndroomassa Peter Franzén esittää Elias Karoa, joka nuorena takasi isänsä lainan. Pankin venkoilujen takia takaus on jättänyt Eliaksen elämään pitkän varjon ja koronapandemia sumentaa lopulta kaiken. Karo lähtee hakemaan hyvitystä ottamalla panttivangiksi neljä Helsingin Sanomien toimittajaa, joiden tulisi penkoa menneiden asioiden oikea tola ja julkaista aiheesta artikkeli. Totuuden selvittelyn ohella käsillä on poikkeuksellinen panttivankidraama, jota poliisi yrittää ratkaista.

Taiten kirjoitettu tarina on Sorjosesta tunnetun Miikko Oikkosen käsialaa. Tarinan kuljettajana toimii panttivankidraaman ympärille rakentuva jännitysnäytelmä, jota ohjaajat Juuso Syrjä ja Marko Mäkilaakso osaavat pitää hyvin liikkeessä. Minisarjan ydin on kuitenkin tarinan yhteiskunnallisessa viitekehyksessä. Karo perheineen toimii kurkistuksena menneeseen, aikaan, jolloin yhteiskunta antoi paljon tyhjiä lupauksia varsinkin omille kansalaisilleen.

Lama-ajan päättäjiä ei käy kateeksi tilanteessa, jossa konkurssikypsää Suomea koetettiin pitää pinnalla. Ongelmana on vain ollut, että katteettomista lausumista ja lupauksista on riittävän korkealla vallan tasolla tuntunut pääsevän kuin koira veräjästä. Ilmiö on sikäli vakava, että se rapauttaa luottamusta päättäjiin, ja ilman tätä luottamusta demokratia on vaarassa ajautua kriisiin. Päättäjien soisi muistavan tämän niin julkilausumissaan kuin kabinettipäätöksissään.

Painavimmillaan tarina on käsitellessään juuri luottamusta eri näkökulmista tarkasteltuna. Missä määrin poliisi voi luottaa kaappaajaan ja toisin päin, missä määrin toimittaja voi luottaa lähteisiinsä? Ja ohjataanko ylipäätään ihmisten luottamusta asioihin tunteilla vai tiedolla? Ajan hengessä tarina painottaa juuri journalistisen tiedonhankinnan ja harkinnan tärkeyttä. Tiedotusvälineillä on suuri vastuu, joka oikeastaan on vain korostunut näinä kummallisina disinformaation aikoina, jolloin mielipiteistä on tullut faktana pidettävää tietoa. Tämä osaltaan murentaa yhteiskuntademokratiaa entisestään.

Helsinki-syndrooma on kuin hätähuuto yhteiskunnallisesti merkittävien asioiden rikkoutumisvaarasta. Se on myös terävä muistutus, miten menneisyyden virheistä tulisi oppia sen sijaan, että samoja virheitä toistetaan kerta toisensa jälkeen. Tietty historiattomuus tuntuisi olevan perustavanlaatuinen valuvika varsikin päättävissä tahoissa. Pitkäjänteiset ja perspektiiviä omaavat päätökset häviävät lyhytnäköiselle pisteiden keruulle ja poliittisille pikavoitoille.

Sarjassa syntipukkina ei suinkaan ole vain järjestäytynyt yhteiskunta. Tarkoitus ei pyhitä keinoja – on toimijana sitten valtio tai sen kansalainen. Päähän potkittu kansalainen saa kuitenkin valtiota helpommin sympatiat. Tässä mielessä Peter Franzén tekee yhden uransa parhaista rooleista. Franzénin on toisinaan todettu olevan hieman maneeriensa vanki, joten välivuodet suomalaistuotannoista ovat tehneet ilmeisen hyvää. Helsinki-syndroomassa Franzénin esittämän Karon puolella on alusta lähtien tarinan tarjoamista käänteistä huolimatta.

Helsinki-syndroomaan on helppoa uppoutua. Lähihistoriaa luotaavan oppiretken lisäksi tarjolla on tiukkaa jännitystä maamme eturivin näyttelijöiden antaessa parastaan. Näkisipä vastaavaa myös valkokankailla.