Heat kotikatsomo

Rikoselokuvia on tehty kautta elokuvan historian ja erityisesti yhdysvaltalaisessa elokuvassa rikosgenrellä on ollut huomattava merkitys studiokauden alkuajoista lähtien. Studiokaudella kyse oli pääasiassa b-tuotantona tehdyistä elokuvista, joista monet olivat jopa nykymittapuulla arvioituna kovia ja tylyjä. Uuden Hollywoodin myötä rikoselokuvien sävy muuttui ja ne nousivat tuotannolliseen a-sarjaan. Francis Ford Coppolan Kummisedän (1972) myötä rikoselokuvat kasvoivat myös suuriksi draamoiksi.

Coppolan mafiakuvausten myötä voi hieman kärjistäen sanoa amerikkalaisessa rikoselokuvassa alkaneen aikakauden, jota seuraavilla vuosikymmenillä tahdittivat Sergio Leonen Suuri gangsterisota (Once Upon a Time in America, 1984) ja Michael Mannin Heat (1995). Sittemmin suuriksi draamoiksi laskettavia rikoselokuvia ei ole liiemmälti nähty.

Lisäksi näyttelijät Al Pacino ja Robert De Niro antoivat pitkälti kasvot uuden Hollywoodin rikoselokuville, sillä mainittujen suurteosten ohella he tähdittivät lukuisia muita genren elokuvia. Kumpikin teki Coppolan Kummisedissä uransa alkutaipaleen merkittävimmän roolin, kun taas Mannin Heatissa reilu kaksi vuosikymmentä myöhemmin molemmat tekivät uransa viimeisimpiin lukeutuvat isot roolit.

Siinä missä Kummisedät ja Suuri gangsterisota olivat järjestäytyneen rikollisuuden kuvauksia, Heat kertoo huippuluokan ryöstökoplasta. Draama ja ylöspano kuitenkin yhdistävät elokuvia ja kaikissa rikollisten yksityiselämällä on olennainen osa tarinan ja sen rakentumisen kannalta.

Heat oli myös ohjaajansa Michael Mannin uralla elokuva, joka käynnisti hänen suurten teostensa sarjan. Heatia seuranneet The Insider (1999), Collateral (2004) ja Miami Vice (2006) edustavat parasta, mitä Hollywood on vuosikymmeniin kyennyt elokuvataiteen saralla tarjoamaan.

Mann on visuaalisen kerronnan taituri, jonka kuvaus- ja leikkaustyyli on pitkälti määrittänyt, miltä aikamme hiotuin elokuvaestetiikkaa näyttää. Heatissa Mann onnistui jalostamaan jo Manhunterissa (1986) oraalla olleen visuaalisen kerrontansa liki täydelliseksi.

Niin vahva kuin kuvan ote Mannin elokuvissa onkin, hän kertoo tarinat hahmojen kautta. Heatissakin keskeisten henkilöiden tarinapolut rakentavat suuren kokonaisuuden, jonka hahmottaminen vaatii helposti useampia katsomiskertoja.

Muistan miten parikymmentä vuotta sitten Heatin teatteriensi-illan jälkeen koin vahvan pettymyksen tunteen elokuvan lopussa. Vuodet ja useammat katsomiskerrat ovat kuitenkin todentaneet loppuratkaisun toimivuuden ja voiman, ja ennen kaikkea lohduttomuuden tarinan kaikkien henkilöiden kannalta. Vaikka tarinan henkilöillä on selvät ohjeet ja logiikka toimilleen ja teoilleen, inhimillisten tekijöiden merkitys on kuitenkin kriittinen, kuten niin usein todellisuudessakin.

Robert De Niron ryöstökoplan pomo ja Al Pacinon häntä jahtaava poliisi ovat kuin yhden ja saman henkilön kaksi persoonaa, jotka lopulta määrittävät ja myös tuhoavat toisensa. Muut ovat heidän pelissään nappuloita, joita on tarpeen niin vaatiessa uhrattava lopullisten päämäärien saavuttamiseksi. Mann hahmottelee kuitenkin kaikista keskeisistä hahmoista draaman kannalta olennaisia, jolloin elokuva kasvaa yli kaksinkamppailuasetelman ja nousee suurten rikosdraamojen aateliin.

Heat on myös niitä elokuvia, joissa elokuvallisen ylöspanon huolellisuus on poikkeuksellisen vakuuttavaa. Esimerkiksi pankkiryöstöä seuraava tulitaistelu Los Angelesin keskustassa on toteutukseltaan yksi elokuvahistorian vaikuttavimmista. Vaikuttavuus ei perustu taistelun näyttävyyteen vaan kylmäävään intensiteettiin.

Blu-raylla julkaistu Director's Definitive Edition sisältää levyllisen lisämateriaalia, joka tarjoaa elokuvaa ja varsinkin sen tekemistä syventävää taustamateriaalia. Lisälevylle kannattaa uhrata aikaa, vaikka itse elokuva hyvällä kuvan ja äänen laadulla onkin julkaisun arvokkain asia. Heat on ajaton mestariteos ja yksi suurista rikosdraamoista Kummisedän ja Suuren gangsterisodan rinnalla.