Harjunpää ja pahan pappi kotikatsomo

Jos Matti Yrjänä Joensuun dekkaria pitäisi kuvailla vasten Olli Saarelan elokuvaa kahdella sanalla, niin tyydyn latteaan pariin: realismista tyylittelyyn. Tuotantoyhtiö puski vuosia Harjunpää-projektin parissa ja lopputuloksena on jenkkivaltavirtaa palvovaa ja siinä myötävirtaan ajelehtivaa, miltei maanista visuaalista tykitystä, jonka mielekkyydestä, puhumattakaan omaperäisyydestä voi olla monta mieltä.

Kun Sampo Sarkolan hypnoottinen papinrooli on ainoa säväyttävä särmä, heikoilla jäillä mennään, sillä kontrasti muihin hahmoihin on räikeä. Jopa Peter Franzén ylinäyttelee pornolevottomassa kiiltokuvakuvastossa päämäärättömästi ja holtittomasti kuin luokattoman briefin saanut mainosmies. Visuaalisen humpan on varmaankin ollut tarkoitus projisoida mieleltään pakkomielteisen, pirstaloituneen ja hysteerisen rikosetsivän sisintä. Mutta miksi huutaa, kun kuiskaus on yleensä paljon tehokkaampi. Tarinaa olisi varmaan jykevöittänyt ankara karsiminen ja yksinkertaistaminen sen sijaan, että elokuvaan on kirjoitettu tyystin uusia koukeroita, hahmoja ja monikerroksisia koston teemoja.

Harjunpää ja pahan pappi onnistuu kuitenkin olemaan ohjaajansa näköinen elokuva. Voimakas tyylittely sekä väkivallan ja uskonnollisuuden läpitunkema läsnäolo dominoivat pahuuden tutkielman pelikentällä hyläten realismin ja arjen harmaan vyöhykkeen, mutta kuviot ovat vaan kovin jo kalutut ja moneen kertaan paljon suuremmalla rahalla ja näyttävämmin tehdyt. Kliseet eivät värikynillä kaunistu. Tunnelma ei ahdista, vaan puiseva kokonaisuus ja kykenemättömyys puhutella.

Ulkokohtaisuus tekee elokuvasta myös jokseenkin sieluttoman. Siinä mielessä, että vaikka fiktiosta puhutaan, niin sen pitäisi kumminkin ankkuroitua tunnetasolla todellisuuteen. Tätä verottaa myös liika selittely etenkin pahan papin kohdalla, jolloin kylmäävän ja kiehtovalla tavalla ristiriitaisen tönijän mysteeri ei ole juuri mysteeri laisinkaan.