Going To Kansas City kotikatsomo

Going to Kansas City on suomalaisena elokuvana harvinaisempaa kansainvälistä yhteistyötä todistaen piskuisesta pohjolastakin löytyvän resursseja suuren maailman malliseen monikansalliseen independent-tuotantoon. Going to Kansas City on ohjaajansa Pekka Mandartin mietteitä mukaillen sekoitus Romeo & Julia -rakkaustarinaa ja lännenelokuvaa.

© Mandart Entertainment

Mikko Vihavainen (Mikko Nousiainen) on komea suomalainen musikanttipoika, joka lähtee vaihto-oppilaaksi Kansas Cityyn. Perillä häntä odottaakin yllätys, sillä hänen sijaisperhettään on kohdannut onnettomuus ja häntä on lentokentällä vastassa uusi sijaisperhe. Pettymyksekseen Mikko huomaa, ettei saakaan viettää vaihtarivuottaan Kansas Cityn suurkaupungissa vaan hän päätyy uusine sijaisperheineen keskiamerikkalaiseen tuppukylään suurtilallisen perheeseen.

Suomalainen on kuitenkin sisukas ja pian Mikko kohtaakin uuden asuinympäristönsä elämänmenon. Mikko ihastuu paikallisen apulaissheriffin Mike Malonen (Michael Ironside) viehkeään tyttäreen Carlyyn (Melissa Galianos). Apulaissheriffi Malone vain ei oikein hyväksy tyttärensä ja "ruotsi-pojan" ihastusta. Tuppujunttilan menossa uusien kavereidensa kera Mikko joutuu ikävän ammuskelun välikappaleeksi ja pian hän on paikkakunnan epäsuosittu muukalainen, jota jahdataan kuin pientä eläintä, mutta mikä lannistaisi Suomi-pojan? Ei ainakaan amerikkalaiset tuppujoosepit.

Michaelien elokuva

Going to Kansas City on kahden Michaelin elokuva - luontuuhan Mikko mukavasti amerikkalaisittain Michaeliksi. Elokuvassa debytoiva Mikko Nousiainen elokuvan päätähtenä seisoo yllättävänkin ryhdikkäästi omilla jaloillaan, vaikka vastapuolella saapasteli vanha konkari herra Michael Ironside. Huolimatta Nousiaisen lupaavasta roolityöstä nousi Ironsidesta se elokuvan persoona, mutta mitään hävettävää ei nuorella suomalaislupauksella kuitenkaan ole, sillä niin on moni tyystin jalkoihin jäänyt yrittäessään uhitella elävissä kuvissa rautaiselle Ironsidelle. Toisaalta Nousiainen taitanee laulaa paremmin kuin Ironside…

Mandartin Going to Kansas City ei ole omaperäisyydessään kovinkaan ihmeellinen elokuva. Tuppukylän heinähattujen varautuneisuus ja kummallisuus on tuttua kauraa suomaisille katsojille puhumattakaan nuoresta lemmestä ja muukalaisesta vieraassa maassa. Elokuvan tarinankerronnallinen jännitysmomentti lepääkin siinä, ettei osaa "kotimaiselta" elokuvalta aavistella Hollywoodin paatuneimpia vakiokliseitä. Ja kyllähän Mandartin tarinassa omat persoonalliset hetkensä ovatkin: kohtauksesta, jossa Mikko ja Carly ovat paossa autiolla maatilalla ja nuorenparin rakkauden tunnustusten jälkeen Carly pudottaa vaatteensa maahan antaen pohjolan pojalle keskilännen herkkua, puuttui miljööstä enää perinteinen heinälato.

Visuaalisuudeltaan televisioelokuvien tyylinen elokuva etenee tarinaltaan jouhevasti ja ainakin yritystä persoonallisten roolihahmojen tekemiselle on ollut. Tosiasia on kuitenkin se, että Going to Kansas City on elokuvana ja tarinana tavanomainen. Se toimii kuitenkin omalla tavallaan suomalaisuutensa näkökulmasta katsomisen arvoisena elokuvana, joka toimii videolta mukavan rattoisasti. Pölösen elokuvien, Mandartin Going to Kansas Cityn ja nyt myös Raimo O. Niemen Poika ja ilves -elokuvan myötä suomalainen elokuva alkaa hiljalleen päästä eroon tuskaisesta jäyhämäisyydestään, onhan elokuva sentään yleisöviihdettä.