Escape Plan kotikatsomo

Lukuun ottamatta kahta ensimmäistä ja piakkoin saapuvaa kolmatta Expendables-machoilua 1980-luvulla keskenään kassatuloissa kilpailleet veriviholliset ruumiinkulttuurin harjoittajat Arnold Schwarzenegger ja Sylvester Stallone eivät ole esiintyneet yhdessä valkokankaalla.

Ainakin meidän miespuolisten varhaiskeski-ikäisten keskuudessa odotukset olivatkin melko suuret, kun reilu vuosi sitten alkoi kantautua huhuja kaksikon uudesta vankilaelokuvasta, jonka vielä ohjaisi Ruotsin suuri poika Mikael Håfström (Pahuus ja The Rite) ja jonka budjettikin olisi riittävä (ilmeisesti noin $50 miljoonaa). Nyt olisi siis aika päästä uudelleen hetkeksi elämään kasariclerasilteinin elämää. Tässä mielessä oli etukäteen selvää, ettei elokuva yksinkertaisesti voinut olla mikään katastrofi laadullisesti. Valitettavasti jotain silti jäi puuttumaan.

Ja se jotain on Miles Chapmanin ja Jason Kellerin valitettavan simppeli käsikirjoitus, joka avaa jo varhaisessa vaiheessa pelin siitä, kuka on kuka, miten ja miksi. Huomionarvoista tässä on, että esimerkiksi Stallone ei ollut osallistunut kirjoitusprosessiin millään tavalla ja uskonkin, että hän olisi saattanut estää pahimmat lapsukset tekstin osalta. Tämän Hollywoodin suuren pojan uraa seuranneet tietävätkin, että mies laittaa erityistä huomiota dialogin ja juonenkulun laatuun, ollaan hänen elokuvistaan muuten mitä mieltä tahansa. Oscar-ehdokkuuskin pamahti Rockyn (1976) käsikirjoituksesta. Mestarin apua olisi tässä kaivattu.

Stallonen Ray Breslin on entinen linnakundi ja nykyinen konsultti, jonka erikoisalana on testimielessä vapauttaa itsensä maan tiukimmista vankiloista. Escape Plan alkaakin tällaisella paolla, joka on mukavan nerokkaasti toteutettu. Hän ottaa mesenaattinsa (työnsä poikkeuksellisesti vain rutiinilla tällä kertaa hoitava Vincent D’Onofrio) kehotuksesta uuden pestin superraskaasti suojattuun poseen, mutta kaikki ei sitten olekaan, miltä näyttää. Kyseisessä paikassa Breslin tapaa Emil Rottmayerin (takuuvarmasti eräs Arskan hauskimmista roolinimistä) ja pian kaksikko alkaa juonia pois pääsyään vankilan sadistisen johtajan Hobbesin (Jim Caviezel) kynsistä. Duon nykyinen kaveruussuhde ja keskinäinen kunnioitus paistaa läpi dialogin joka kohdassa, mikä onkin Escape Planin keskeinen komediallinen elementti, sellainen tarvitaan aina.

Bottom line: Håfström on saanut aikaan visuaalisesti ja toiminnallisesti näyttävän elokuvan, joka ei ole millään mittapuulla vaatimaton tai lattea. Escape Planin parissa viihtyy vallan mainiosti ja se on mitä riittävin perjantai-illan aivot narikkaan -tuote. Räiskettä, tappeluita ja rytinää vanhan liiton hyvässä ja puhtaassa hengessä. Ja ennen kaikkea oli nautinto päästä kuulemaan ensimmäistä kertaa Schwarzeneggerin puhuvan äidinkieltään saksaa. Kohtaus oli lystikäs ja miehellä esi-isiensä verbaliikka näköjään edelleen hyvin hallussa. 1980-luvulla hän ei olisi varmasti halunnut näin puhua, mutta seitsemääkymmentä lähestyessä alkavat näköjään särmät hioutua.