EDtv kotikatsomo

Olemme hävittämässä todellisuutta. Populaarikulttuuri on toden teolla tarttunut postmodernin teorioiden ydinkysymykseen todellisuuden olemuksesta - tai ehkä paremminkin sen olemattomuudesta. Vain muutaman vuoden sisällä elokuvat ovat visioineet tietokonepelien ja niiden pelaajien kietoutumisesta yhdeksi tai tuominneet koko ihmiskunnan tietoverkon vangeiksi. Ja vielä Peter Weirin The Truman Show (1998) nyrjäytti ihmisen elämän totaaliseksi tv-sarjaksi. Tähän samaan saumaan yrittää ujuttautua myös Ron Howardin viime vuonna valmistunut komedia EDtv.

Matthew McConaughey on videovuokraamossa töissä käyvä - ja ehkä hieman yksinkertainenkin - Ed Pekurny, joka sattumalta pääsee todellisuus-tv-ohjelman tähdeksi: hänen elämäänsä lähetetään suorana 24 tuntia vuorokaudessa kaapelikanavalla. Kuten arvata saattaa, aluksi raha ja hitaasti kasvava maine maistuu hunajalta, mutta asiat mutkistuvat sitä mukaa kun katsojaluvut kasvavat. Edin rakastuessa isoveljensä (Woody Harrelson) tyttöystävään, Shariin (Jenna Elfman), yleisö todella villiintyy. Ja ideoidessaan yhä uusia raflaavia käänteitä myös markkinavoimien aalloilla ratsastavalta televisioyhtiöltä näyttää unohtuvan se, että Ed ja hänen läheisensä ovat sittenkin todellisia, tuntevia ihmisiä.

Vaikka Howardin elokuva eroaakin jo perusideoiltaan The Truman Show’sta, on niitä kahta kuitenkin vaikea olla vertailematta. EDtv ei yllä samanlaiseen aiheenkäsittelyn selkeyteen tai ytimellisyyteen, koska se ei juurikaan pysähdy ajattelemaan katsojan ja television suhdetta. Ehkä sitä juuri siksi onkin niin helppo lukea todellisena aikansa tuotteena: se ei tunnusta mitään syvyyttä, vaan luottaa pintaansa, virtaviivaisuuteensa ja hauskuuteensa. Howard näkee yksisilmäisen negatiivisesti median kiertoradalle linkoutuneiden asioiden kierrätyksen, vaikka osaltaan on osallisena juuri samaisessa projektissa. Kaiken kaikkiaan EDtv todentaa vain suurta hätää siitä, että televisuaalinen tila kiehtoo ja viettelee enemmän kuin todellisuus.

Ehkä me olemme jo hävittäneet todellisuuden. Ainakaan Ron Howard ei kaikessa tuottamassaan vainoharhaisessa mediakritiikissään näytä tarjoavan tartuntapintoja, koska hän selvästi pyrkii - elokuvansa fiktiivisten tuotantopomojen tavoin - vain maksimoimaan katsojamäärää. EDtv kosiskelee ja naurattaa, viihdyttää ja tappaa aikaa, mutta ei sillä ole mitään sanottavaa. Siksi elokuva on juuri täsmälleen sitä, mitä se kuvaa: ulkokultaista ja sisältä tyhjää mediaspektaakkelia, joka tuskin on rehellinen edes itselleen.