Drive-Away Dolls kotikatsomo

Veljekset Joel ja Ethan Coen muistetaan oudon omaperäisistä mustan huumorin täyttämistä rikoselokuvistaan Arizona Baby (Raising Arizona, 1987), Fargo (1996) ja Mies joka ei ollut siellä (The Man Who Wasn’t There, 2001). Vuoden 2018 jälkeen he lähtivät ohjaajina omille teilleen. Joelin ohjasi vaimonsa Frances McDormandin tuottaman ja tähdittämän visuaalisesti hienon, mutta tyhjyyttään kumisevan Shakespeare-adaptaation The Tragedy of Macbeth (2021). Ethan taas päätyi muusikko Jerry Lee Lewis -dokumenttinsa jälkeen vaimonsa Tricia Cooken kehittelemän ja käsikirjoittaman lesbo-tie-rikoselokuvan Drive-Away Dollsin (2024) ohjaajaksi.

Vuosituhannen vaihteen Philadelphiasta rikosmysteerinä käynnistyvä Drive-Away Dolls seuraa entisten rakastavaisten ajomatkaa Floridan Tallahasseen. Sisäänpäin kääntynyt Marian (Geraldine Viswanathan) ja hypersosiaalinen Jamie (Margaret Qualley) saavat autonsiirtopalvelua pitävältä Curlielta (Bill Camp) erehdyksessä pikkurikollisille varatun ajoneuvon sekä sen sisältämän mystisen lastin. Kaksikon perään lähtevät niin Jamien entinen kumppani Sukie (Beanie Feldstein) sekä rikollistrio Arliss, Flint, ja Chief (Joey Slotnick, C.J. Wilson, Colman Domingo). Naisten matka kohti seksuaalista vapautumista on lesbobaareja, kiperiä tilanteita ja dildoja täynnä.

Seksuaalivähemmistöjen edustavuutta rikoselokuvaan tuova komediallinen Drive-Away Dolls etenee valitettavasti kerronnaltaan nykien. Hätäisesti yhteen leikatut juoniaihiot paloittelurikoksesta, takaa-ajosta ja poliittisesta kiristyksestä jäävät turhan irrallisiksi eikä todellista jännitettä tai vaarantuntua saada luotua. Uskottavan pääparin ympärille kuin Coenin veljesten elokuvien heikoista ylijäämä paloista ja hahmoista kasatun sketsishow'n vaikutelmaa korostavat Pedro Pascalin ja Matt Damonin lähes turhaksi jäävät sivuroolit ruumiinosineen.

Temaattisesti elokuva vertautuu naisten välisen intiimin ja ruumiillisen suhteen kuvaukseltaan alkuvuonna ilmestyneeseen ja kauhun piirteitä sisältäneeseen visuaaliseen trilleriin Love Lies Bleeding (2024). Viswanathan ja tämän vuoden elokuvissa monipuolisuutensa osoittaneen Qualleyn välisessä vahvan kemian värittämässä interaktiossa elokuva on parhaimmillaan. On virkistävää nähdä amerikkalainen rikoselokuva, jonka keskiössä on lesbonaisten seksuaalinen vapautuminen sekä voimaantuminen eikä pelkästään läheisellä suhteella vihjailu Thelman & Louisen (1991) tavoin. Elokuvakerronnan uhreiksi asettamisen sijaan Marian ja Jamie panevat tasavertaisesti kampoihin idioottimiehille.

Tricia Cooken intohimoprojektina Drive-Away Dolls olisi soveltunut paremmin toiselle ohjaajalle, mieluiten naiselle, kuten independent-elokuvistaan tunnetulle Allison Andersille alkuperäisen suunnitelman tavoin tai miksei Emerald Fennellille Lupaavan nuoren naisen (Promising Young Woman, 2020) jatkoksi. Nyt lähtökohtaisesti lupaavalta vaikuttava elokuva typistyy uudeksi epäonnistumiseksi toisistaan erkaantuneiden Coenien uralla. Kenties Ethanin ilmaisema kyllästyneisyys ohjaamiseen ja koronapandemian vaikutukset tuotantoon heijastuvat myös lopputulokseen. Tavoitellun pidikkeettömän normien kyseenalaistamisen sijaan elokuva tuntuu ajavan käsijarru pohjassa maaliin.

Drive-Away Dollsissa rikos- ja tie-elokuvien perinnettä kunnioitetaan Tarantinon hengessä, mutta samalla tehdään genren troopit mieshahmoineen naurunalaisiksi. Elokuva ei silti onnistu tavoittamaan valitsemansa lajityypin tunnelmaa vaan jää irrallisiksi paloiksi itsessään hyviä ideoita sekä seksuaalivähemmistöjen edustavuutta.

Elokuva löytyy katsottavaksi SkyShowtimen suoratoistopalvelusta.