Drive kotikatsomo

Tanskalainen Nicolas Winding Refn teki vaikutuksen ensimmäisillä elokuvillaan Pusher (1996) ja Bleeder (1999). Periksiantamattoman rujot ja rosoiset tanskalaiselokuvat saivat kansainvälistäkin huomiota ja nuorelle ohjaajalle avautuivat ovet maailmalle. Elokuva elokuvalta Refnin maine on kasvanut ja samalla elokuvien särmät ovat silottuneet.

Valhalla Rising (2009) oli esteettisesti äärimmilleen hiottua patsastelua, jossa tuijottavat kasvot, väkivallan pyrskähdykset ja väkevät maisemat loivat hienot kehykset, joiden sisältä puuttui kuitenkin itse teos. Refnin varhaisteosten dokumentaristisella otteella taltioitu rosoinen todellisuuskuva on hänen myöhemmissä teoksissaan latistunut rujojen kuvien viimeistellyksi estetiikaksi, jossa teoksen teemat ja emootiot on koodattu hyvin ohueksi tulkinnaksi kuvien väliin.

Drive on Refnin tähänastisella uralla paraatiesimerkki huikean tyylikkäästä toteutuksesta vailla sen ansaitsemaa sisältöä ja asennetta. Vaikuttaa siltä, että Refn on pienimuotoisten esikoisteostensa jälkeen alkanut resurssien parantuessa kiinnittää jo liikaa huomiota yksittäisiin kuviin ja elokuvista on kokonaisuutena tullut vain esteettisesti hiottujen kuvien summa, ei muuta. Toki tämän voi nähdä tekijänsä tietoisena tyylinä ja toteutustapana, mutta taiteesta puuttuu aina jotakin, jos esitetyllä pinnalla ei ole sisällöllistä katetta.

Drive alkaa vakuuttavasti. Alkukuvista lähtien elokuva asemoituu modernin amerikkalaisen rikoselokuvan jatkumoon. Refnin ansioksi on sanottava, ettei hän tee pastissia tai vain kopioi 1970- ja 80-luvun mestariteoksia. Drive on itsenäinen ja tekijänsä näköinen elokuva, jonka tyylillisinä vaikuttimina ja esikuvina ovat toimineet erityisesti William Friedkinin ja Michael Mannin teokset.

Ryan Gosling esittää vähäilmeisen taitavasti keikkakuskina toimivaa stunt-ajajaa ja korjaamojannua, joka kommunikoi paremmin autonsa kuin puhelahjojensa kautta. Goslingin hahmossa on klassista ja osin kadoksissakin ollutta sankaruutta, joka rakentuu tinkimättömästä, vähäpuheisesta ja moraalisesti oikeamielisestä mieskuvasta. Kyse on tekojen miehestä, jonka ratkaisujen selitysmallit lepäävät oikean ja väärän ikiaikaisissa lainalaisuuksissa, mikä korostuu kuskin ja naapurintytön suhteessa.

Aiempien elokuviensa tapaan Refn käyttää Drivessakin eksplisiittistä väkivaltaa ratkaisumallina. Suurkaupungin kujille sijoittuvien rikoselokuvien maailma on perinteisestikin väkivallalla kyllästettyä, mutta lajityypin suuret teokset ovat aina erottuneet massasta siinä, miten väkivallan kuvaukset on motivoitu sisältöön ja ennen kaikkea elokuvan tematiikkaan. Väkevimmillään väkivalta on täysin ehdollistettua tarinalle ja linjaa teoksen tematiikan tinkimättömyyttä, kuten Friedkinin pysäyttävässä mestariteoksessa Elää ja kuolla L.A.:ssa (1985). Tästä tinkimättömyydestä Drive on valovuosien päässä.

Estetiikassaan Drive edustaa modernin amerikkalaisen rikoselokuvan parhaimmistoa, mutta tunnetasolla ja ennen kaikkea tematiikkansa käsittelyssä se jää vajaaksi suhteessa esikuviinsa paljolti siksi, että hahmojen kautta rakentuvat emootiot eivät kättele kuvailmaisun kanssa kuin paikoin.