Destricted kotikatsomo

Vanhan sananlaskun mukaan seksi on kuin pizzaa. Kun se on hyvää, se on oikein hyvää, ja kun se on huonoa, se on silti aika hyvää. Sananlasku ei pidä paikkaansa kummankaan kohdalla. Paha pizza on paha pizza, joka pistää mahan sekaisin, ja mitä tulee seksiin ja sen kuvaamiseen, Destricted on yhtä seksuaalinen kokemus kuin migreenikohtaus. Ei nyt kulta, minulla on päänsärkyä.

Destrictedin kantavana ideana oli koota yhteen lyhytelokuvia, jotka yhdistäisivät elokuvallisen arthouse-taiteen pornoon. Siis nimenomaan pornoon, ei erotiikkaan. Erotiikkaa, taidetta ja viihdettä voi mainiosti yhdistellä keskenään niin valtavirran viihde-elokuvissa kuin norsunluutornien salonkikelpoisissa taidepläjäyksissä. Erotiikan tehtävänä on pikemminkin henkinen kuin fyysinen kiusoittelu ja aistillisuus, ja esteettisyytensä takia se nivoutuu helpommin myös taiteen estetiikkaan.

Sen sijaan pornon funktio on alun perinkin toinen. Sen tarkoitus on toimia fyysisenä kiihokkeena ja olla fyysistä, suoraan asiaan menevää. Pornosta voidaan kirjoittaa lukemattomia analyysejä ja pohtia sen kulttuuris-konstruktiivista merkitystä vaikka miten monen väitöskirjan, apurahan ja jonninjoutavan salaliittoteorian edestä, mutta se ei poista sitä korutonta tosiasiaa, että porno on ensisijaisesti runkkausmateriaalia sekä miehille että naisille. Ei sitä normaalisti kukaan muusta syystä katsele, ei ainakaan hyvän juonen ja dramaturgisten hienouksien takia.

Lähes kaikki länsimaiset nykyihmisethän pornoa ovat jossain muodossa elämänsä aikana nähneet. Tämän takia pahin virhe on käsitellä aihetta snobbailevan elitistisestä näkökulmasta ja kuvitella, että muka-älyllinen etäännyttäminen ja näennäinen syvällisyys on suurta taidetta. Tämä virhe on myös se virhe, johon enemmistö Destrictedin seitsemästä ohjaajasta sortuu, ja jonka takia lyhärikokonaisuus on lähes kauttaaltaan epäonnistunut paria poikkeusta lukuun ottamatta.

Huonoimpia on Richard Princen teos House Call, jossa vanhaa 1970-luvun pornoaktipätkää on jälkikäsitelty ja muokattu tekemällä siitä suttuisen epätarkkaa ja ääniraidaltaan sekavaa. Lopputulos ei ole pornon ja taiteen kohtaamista vaan yksinomaan huonoa pornoa. Paljoa paremmaksi eivät pistä Destrictedin epileptinen voimakaksikko, Gaspar Noé ja Marco Brambilla.

Brambilla on koonnut lukemattomista eri elokuvista otetuista, murto-osasekunnin kestävistä pätkistä synkronisoidun koosteen Sync, mutta mopo on karannut editoijan käsistä ja sekavana välkkyvä sikermä aiheuttaa lähinnä migreenin. Saman tekee Noén We Fuck Alone -pätkä, jossa Noe sinänsä aivan oikein näkee kytkökset nykyihmisten perimmäisen yksinäisyyden, läheisyydenkaipuun ja pornoteollisuuden välillä, mutta räikeä kokonaisuus keskittyy enemmän näyttävään ulkokuoreen kuin itse ideaan.

Marina Abramovic on valinnut tyystin toisenlaisen näkökulman, joka ei ole pornoa ollenkaan, ja ironisesti tämä kokonaisuus on Destrictedin parhaita. Tieteellisesti luennoiva Abramovic kertoo Balkanin seksuaalisesti alkuvoimaisista myyteistä ja katoavasta kansanperinteestä, ja luentoa höystävät alastomana hilluvat maalaiset.

Destricted olisi Abramovicin hedelmällisyyskulttiluentoa lukuun ottamatta ajanhukkaa ilman Larry Clarkin Impaledia, joka osuu asian ytimeen. Clark haastattelee pornotähdiksi haluavia nuoria miehiä, jotka kertovat, milloin pornonkatselu on heidän kohdallaan alkanut ja miten se on muokannut heitä. Samalla haastatellaan naispuolisia kokeneita pornotähtiä, ja lopuksi Clark dokumentoi uuden wannabe-pornostaran ensimmäisen pornokohtauksen, joka on yhtä aikaa farssimainen ja seksikäs.

Impaled yhdistää laaja-alaisemmat, sosiologisemmat teemat ja on samalla myös toimivaa pornoa, täyttäen ainoana ne kriteerit, jotka Destricted etukäteen lupasi. Clark ei myöskään teeskentele olevansa puolueeton antropologi. Kysymyksistä ja kamerakulmista käy selväksi, että Clark on selvästi likainen vanha setämies, eli paras mahdollinen elokuvataiteen tekijä ymmärtämään, mistä pornossa on kyse.

Yksittäisistä hyvistä elementeistä huolimatta Destricted on sekava kokonaisuus vailla punaista lankaa. Teos on kuin surkeasti kasattu novelliantologia, jossa pari itsenäistä novellia on hyviä ja loput sattumanvaraisesti valittuja tähteitä, joiden tarkoitus on saada tietty sivumäärä täyteen, jotta teoksesta kehtaa painaa kovakantisen laitoksen ja pyytää siitä täyden hinnan.