Darkman-trilogia kotikatsomo

Ohjaaja Sam Raimi ansaitsi kannuksensa kulttimaineeseen nousseen Evil Deadin (1981) ja sen komediallisemman jatko-osan myötä. Evil Deadit olivat mässäilevämpää ja modernimpaa kauhua, mutta seuraava Raimin kauhuhanke Darkman ammensi sekä traagisista supersankarihahmoista että 1930-luvun klassisista kauhuelokuvista. Oli luontevaa, että tuotantoyhtiönä oli Universal, sillä Darkmanin hahmo sopi kuin valettu Universalin vanhojen hirviöhahmojen joukkoon.

Darkman seikkaili kolmessa elokuvassa, joista kaksi jälkimmäistä päätyi suoraan videolevitykseen ja jotka ohjasi Raimin sijasta Bradford May. Myös päänäyttelijä vaihtui Liam Neesonista Arnold Vosloohon.

Darkman

Raimin teoksessa tohtori Peyton Westlake (Neeson) kokee kovia. Synteettistä ihoa kehittävä tohtori joutuu psykopaattisen gangsterin Durantin (Larry Drake) joukkion uhriksi. Peytonin iho syöpyy ja palaa karrelle, ja hän päätyy tunnistamattomana sairaalaan, jossa hän saa kokeellista hoitoa. Peyton saa luonnottoman suuret ruumiinvoimat, mutta hänestä tulee henkisesti epävakaa. Käärinliinoihin sonnustautuva ja synteettisen ihon avulla naamioituva yöllinen kostaja Darkman on syntynyt.

Raimi kuljettaa ohjauksessaan kahta päälinjaa. Toinen painottaa Universal-hirviöille tyypillistä traagista romanssia ja goottilaista synkeyttä ja toinen painottaa supersankarimaista kostotarinaa.

Ensin mainittu linja toimii paremmin. Pääroolia eläytyvästi tulkitseva nuori Neeson tulkitsee eleillään ja ilmeillään vakuuttavasti hahmoa, joka yrittää palata tyttöystävänsä (Frances McDormand) rinnalle normaaliin elämään, mutta joka sisimmässään tietää, ettei siihen pysty. Yllättävät mielenterveydelliset kohtaukset hätkähdyttävät ja saavat samalla tuntemaan myötätuntoa Darkmania kohtaan, joka voisi muuten jäädä vain yksioikoiseksi Universal-monsteriksi.

Kosto- ja sankarilinja kulkee tavanomaisempia latuja. Näppärät heist-kohtaukset kasvonaamioilla ovat nokkelia, mutta action-osuudet ovat varsinkin lopussa kaavamaisia ja venytettyjä. Mitä enemmän Raimi painottaa klassista traagisen hirviön tunnelmaa, sitä parempi Darkman on elokuvallisesti. Vahvat päänäyttelijät antavat elokuvalle myös enemmän painoarvoa mitä sille muuten kuuluisi.

Jatko-osat

Darkmanin jatko-osa tehtiin viisi vuotta edeltäjäänsä myöhemmin suoraan videolevitykseen. Tämä näkyy paitsi budjetissa myös panostuksessa. Sekä ohjaaja että pääosanesittäjä vaihtuivat. Raimin tilalle tuli Bradford May ja Neesonin tilalle Arnold Vosloo. Pääkonna kuitenkin säilyi, kun Larry Drake palasi gangsteri Durantin rooliin.

Kömpelö ja ontuva tekele onnistuu hukkaamaan lähes kaikki ne elementit, jotka tekivät alkuperäisestä Darkmanista joukosta erottuvan. Jatko-osa toistaa puuduttavasti samoja kuvioita vähemmällä luovuudella ja keinotekoisella käsikirjoituksella. Vaikka Larry Drakella on näyttelijänä karismaa, ei hänkään kykene saamaan mitään irti jonninjoutavan psykopaattigangsterin edesottamuksista. Darkman II on hyvä malliesimerkki siitä, miten jatko-osia ei pitäisi tehdä millekään elokuvalle.

Kolmososalta tuskin kukaan mitään odotti, mutta vapaana odotuksista se yltää edeltäjäänsä selvästi parempaan tasoon. Käsikirjoitus onnistuu painottamaan Darkmanin sisäistä elämää ja ristiriitoja kiinnostavasti. Tohtori Westlake saa enemmän huomiota kuin hänen kääriliinainen alter egonsa.

Teos onnistuu jopa peilaamaan niin sanotun sankariuden varjopuolia ja moraalisia kysymyksiä. Westlake soluttautuu julman rikoslordin kotiin, naamioituu lordiksi itsekseen ja samalla kokee kiintymyksen tunteita tämän vaimoa ja viatonta lasta kohtaan. Kaikki ei olekaan niin mustavalkoista. Loppupuoli menee ennalta arvattavasti mäiskinnäksi ja rytinäksi. Darkman III tavoittaa kuitenkin jotain siitä kauhun ja kaihon välimaastosta, mitä Sam Raimi haki omassa elokuvassaan ja jota 1930-luvun Universalin kauhuelokuvatkin heijastivat.