Chappie kotikatsomo

Eteläafrikkalaista syntyperää olevan Neill Blomkampin kolmas täyspitkä elokuva Chappie jatkaa ohjaajan aiemmista elokuvista District 9 (2009) ja Elysium (2013) tutulla visuaalisella ilmeellä. Kyse on kaupunkiviidakkojen ja urbaanien joutomaiden scifi-maustein ryyditetyistä dystopianäyttämöistä, joissa roskaväki, alienit ja tappajarobotit mellastavat, ja teknologisesti kehittyneet aseet puhuvat.

Blomkamp tuntee ilmeisesti kotimaansa verenperintönä perin pohjin kaupunkimiljööt, jotka ovat samaan aikaan sekä arkisia että verisiä sotatantereita. Blomkamp tuntee myös ilmeistä viehtymystä scifi-kuvastoon, ja on siksi jopa luonnollinen valinta uuden Alien-saagan jatko-osan ohjaajaksi, ovathan Alien-elokuvat aina saaneet tulevaisuuden teknologian näyttämään arkiselta ja kuluneelta.

Chappie sijoittuu lähitulevaisuuden ghettoutuneeseen Johannesburgiin, jossa poliisien kenttätyötä on hankittu hoitamaan armeija erittäin tehokkaita ja teknologisesti edistyneitä poliisirobotteja, jotka hoitavat homman turhia kyselemättä ja tunteilematta. Kunnon kansalaiset saavatkin kulkea rauhassa kaduilla, kun rikolliset on pistetty ahtaalle. Ongelmia ilmaantuu, kun yksi roboteista jää rikollisten haltuun, tosin toimintakyvyttömänä, poistettavaksi määrättynä hylkiönä. Romuraudasta tulee nyt ongelma.

Robottien kehittelijä Deon Wilson (Dev Patel) on onnistunut luomaan ohjelmiston, joka antaisi roboteille tietoisuuden. Kun Wilson kuulee rikollisten saaneen yhden romurobotin haltuunsa, hän päättää testata uutta ohjelmistoaan salaa, sillä kukaan ei robottiyhtiössä lämpene ajatukselle tuntevista ja tietoisista roboteista, kaikkein vähiten Wilsonin pomo (Sigourney Weaver), jolle bisnes on bisnestä eikä turhaa kikkailua.

Wilsonin työpari (Hugh Jackman) on myöskin kehitellyt omaa projektiaan, entistä tehokkaampaa robottia, ja näkee nyt tilaisuuden koittaneen sen markkinoimiseen, kun uutislähetyksiin ilmestyy kuvia gangsterien kanssa ryöstöjä tekevästä robotista. Hugh Jackmanin ja Dev Patelin esittämä parivaljakko jää ikävä kyllä melko karikatyyrimäiseksi, ja näyttelijätkin tuntuvat vetäisevän roolinsa turhankin rutiinilla. Elokuvan ehdoton päähenkilö on sen kovia kokenut robotti.

Romutettavaksi jo kertaalleen tuomittu robotti saa uuden elämän ja syntyy uudelleen, nyt rikollisjoukkion Chappieksi nimeämänä. Ja kuten kaikki meistä, myös Chappie syntyy maailmaan viattomana. Chappie on tabula rasa, tyhjä taulu, johon elämä alkaa työstää hieroglyfejään heti ensiparkaisusta lähtien.

Chappie (Sharlto Copley) on nopea oppija niin hyvässä kuin pahassa, ja ympäristö sekä kasvattajat alkavat muokata Chappien nuorta ja taipuisaa mieltä aivan samoin kuin ihmislapsellakin. Ylevät puheet vapaasta tahdosta ja kaikille samoista lähtökohdista voi unohtaa niin ihmisen kuin inhimillisen tietoisuuden taakan lahjaksi saaneen robotinkin kohdalla. Me olemme juuri sellaisia, miksi ympäristö ja biologiset rajoitteet meidät ovat muokanneet, pyrkimys hyvään voi toteutua vain, kun sille annetaan todellinen mahdollisuus.

Robotin kaapanneet gansterit opettavat Chappielle omaa elämäntapaansa, kun samaan aikaan idealistinen Wilson koettaa opettaa Chappielle hyviä asioita. Wilson on kuin Victor Frankenstein, jonka luoma hirviö oli sekin aluksi viaton. Gangstereitakaan ei elokuvassa esitetä täysin tunteettomina hirviöinä, mutta ei myöskään viattomina uhreina. He ovat oman ympäristönsä tuotteita, mikä ei suinkaan vähennä heidän vaarallisuuttaan. Ihmishenki on halpaa valuuttaa näillä kulmilla. Naispuolinen gangsteri Yo-Landi löytää kuitenkin äidinvaistonsa, ja yrittää suojella Chappieta vaarallisessa ympäristössä.

Robottien ja aseiden yhdistäminen ei tietenkään ole mikään uusi keksintö, eikä Chappie valitettavasti ole uusi RoboCop (1987) tai Terminator (1984), siihen se on liian verkkainen, köykäinen ja pohdiskeleva sävyltään. Toimintaa elokuvassa kyllä on, mutta se ei riitä täyttämään elokuvan kahden tunnin mittaa.

Chappie tuo kunnon robottielokuvan tapaan esiin kysymyksiä ihmisyydestä, aivan kuten A.I. – Tekoäly (2001) tai Blade Runner (1982), mutta filosofista aspektia ei onnistuta nivomaan saumattomaksi toiminnan ja paikka paikoin hieman lapsellisen ja osoittelevan juonen kanssa. Chappien kaltaisten elokuvien riittävä mitta olisi napakka puolitoista tuntia, nyt käsikirjoitus ja toteutus ei yllä elokuvan käsittelemien teemojen tasolle. Kelpo kertakäyttöviihdettä Chappie kuitenkin tarjoaa.