Cassandra's Dream kotikatsomo

New Yorkiin lähes lähtemättömästi identifioituva ohjaajakonkari Woody Allen on tehnyt urallaan satunnaisia syrjähyppyjä muihin suurkaupunkeihin. Toisinaan tuloksena on ollut varsin onnistuneita teoksia, toisinaan ruoho ei olekaan ollut vihreämpää aidan takana. Tällä kertaa kamerat pyörivät Englannissa, Lontoossa.

Jos Cassandra’s Dreamia vertailisi lähestyvien Pekingin olympialaisten kunniaksi ratajuoksusuoritukseen, teos selviäisi kyllä alkueristä jatkoon mutta karsiutuisi pettynein ilmein puolivälierissä. Haastattelukommentissa sitten kuultaisiin, että tällä kertaa kunnonajoitus ei vain ollut kohdallaan, ja stadionillakin tuuli turhan paljon.

Ewan McGregor esittää varasteluun ja huijaukseen taipuvaista puliveivaria Iania ja Colin Farrell hänen uhkapelistä ja viinasta riippuvaista autonkorjaajaveljeään Terryä. Kumpikin veljes joutuu taloudelliseen ahdinkoon, josta ei näytä olevan ulospääsyä ennen kuin veljesten upporikas setä Howard (Tom Wilkinson) tekee ehdotuksen. Howard lupaa veljille suuret summat, jos nämä tappavat hänen puolestaan miehen.

Allenin draaman ytimessä on peruuttamattoman rikoksen tekemiseen liittyvä henkinen hinta. Toisen veljeksen kohdalla veriteot avaavat leveämmän polun uusille rikoksille, toisen kohdalla rikoksen hedelmät kantavat liian kitkerää hedelmää.. Veljessuhteiden symbolina on yhteinen purjevene Cassandra’s Dream, jolla koetaan niin vanhat ei-niin-hyvät ajat kuin loppuhuipennuskin.

Päällisin puolin kasassa ovat ainekset erittäin hyvään ja monitahoiseen elokuvaan, jossa huippunäyttelijöiden avulla olisi mahdollista luodata sekä yksityisen ihmisen sisimpiin tunnetiloihin että nyky-yhteiskunnan pääideologiaan, jossa bisnes ja voitto oikeuttavat kaiken. Allen ei kuitenkaan onnistu puhaltamaan tarinaan tai henkilöihin riittävää vimmaa ja voimaa, ja varsinkin hahmojen tunnetiloissa vellotaan turhankin itseääntoistavasti.

Cassandra’s Dream tasapainottelee usean lajityypin kuten rikosdraaman ja psykologisen henkilökuvauksen välillä, mutta ei kykene nousemaan niiden yläpuolelle. Elokuvalla on kuitenkin hetkensä, jotka erottavat sen liukuhihnatavarasta. Epätavallisesti ja kekseliäästi itse veriteko kuvataan kuin ohimenevästi, kameran ulkopuolella, ja toiminnallisemmasta tarinan huipennuksesta loikataan suoraan epilogimaiseen loppunäytökseen, jossa kaikki on jo ohi. Vieraannuttava tyylittely toimii ylenpalttisen tunteilla mässäilyn sijasta mainiosti.