Carry-On kotikatsomo

Joulu tulee Netflixiinkin kerran vuodessa. Ja sen mukana joukko erilaisia elokuvia, joista Carry-On edustaa toiminnallisempaa segmenttiä. Ruuhkainen Los Angelesin lentokenttä jouluaattona. Ihmisillä kiire kohteisiinsa. Urallisesti sivuraiteelle juuttunut turvatarkastusvirkailija saa epämiellyttävän viestin ja sen jälkeen korvanapin, jonka kautta mörkö kuiskailee käskyjään. Liikaa jutustelua, turhaa työpaikkajargonia sekä perhe-elämän analyysia ennen kuin vihdoin alkaa jotain tapahtua. Tässä vaiheessa liian vähän, liian heiveröisesti ja liian myöhään.

Liam Neesonin kanssa enemmänkin työskennellyt espanjalainen Jaume Collet-Serra ohjaa kokeneella vaikkakin anonyymisoidulla otteella. Hän pidättäytyy kuvakikkailuista ja jättää musiikin lähes huomaamattomaksi taustamatoksi. Tämän kaltaisella sisällöllä olisikin hankalaa houkutella teattereihin väkeä, koska kilpailua riittää ja parempia suorituksia on jatkuvasti tarjolla.

Virkailijaa esittävä Taron Egerton saa pinkoa palkkansa eteen ahkeraan, mutta nyt on kyllä jäänyt juoksun opettelu liian vähälle. Äijän liike hajoaa ikävästi. Koikkelointi näyttää surkealta räpellykseltä verrattuna ultrasprinttaaja Tom Cruiseen. Sen sijaan Jason Batemanille on langennut hänelle epätyypillisempi rooli. Ja Jasonihan onnistuu siinä hienosti. Oikeastaan Batemanin vuoksi tämän jaksaakin katsoa loppuun asti.

Jos on sattunut lukaisemaan Adrian McKintyn kirjan Ketju (The Chain, 2020) ennen tämän katsomista, kokemus latistuu entisestään. Liian paljon samankaltainen on ”yllätykselliseksi” rakennettu asetelma. No, eihän se nyt niin ainutkertaista ole, että tavikset saadaan uhkailulla vääryyksien teille. Tämähän on vakiovaaka huumefiktiossa. Jos ei rahalla, niin sitten pahalla. Ketjukin on päätymässä valkokankaalle Edgar Wrightin ohjaamana.

Jos joulun joutuu viettämään tuskastuttavassa seurassa sisätiloissa, voi Carry-Onista olla lohtua. Muuten sen anti jää niukan puoleiseksi.