Calamari Union kotikatsomo

Aki Kaurismäen toinen pitkä fiktioelokuva, vuonna 1984 kuvattu Calamari Union, on kieli poskessa tehty road-komedia. Eksistentialistisia kysymyksiä sivuava epätarina nauttii vankkaa kulttimainetta, mikä selittynee osittain sen all-stars-näyttelijäkaartilla. Suomi-rockin suuret nimet ja sittemmin kestotähdiksi vakiintuneet suosikkinäyttelijät antavat kasvot viidelletoista Frank-nimiselle miehelle, yhdelle Pekalle sekä erinäisille sivuhenkilöille.

On Calamari Unionin kulttimaineeseen toki muitakin syitä. Se on arvoituksellinen, useita katselukertoja kestävä kaupunkiodysseia, jossa on samaa underground-henkeä kuin amerikkalaisen Jim Jarmuschin 1980-luvun elokuvissa. Niin Kaurismäki kuin Jarmuschkin kuvaavat yhteiskunnan laitamilla liikuskelevia, kovaonnisia hahmoja, jotka luovivat urbaanissa ympäristössä satunnaisten päämäärien löysästi ohjaamina.

Kaurismäen elokuvan alussa varattomien Frankien kaarti on koolla kotikaupunginosassaan Kalliossa. Yksi Frankeista (Kari Väänänen) luettelee syitä siihen, miksi elämä Kalliossa on käynyt sietämättömäksi. Ahtaus, tietämättömyys, nälkä ja halveksunta ovat jokapäiväisiä riesoja. Irrallaan juoksevat lapset ja koirat, ilkeät mummot, linja-autojen puutteellinen ilmastointi ja jopa kaupunginosan monet mäet vahvistavat lähtöhaluja.

Frankit ovat kuulleet jo isovanhempiensa kertovan tarinoita myyttisestä Eirasta, joka sijaitsee kaupungin toisella laidalla. Tuossa paratiisillisessa paikassa ilma on raikasta ja kadut leveitä. Miehet lähtevät etsimään Eiraa tietoisina matkan haastavuudesta, kuka milläkin keinolla.

Tuntuu houkuttelevalta tulkita Calamari Unionia allegoriana sosiaalisen nousun vaikeudesta. Kallion poikien matka Eiraan on täynnä vastoinkäymisiä, esteitä ja kohtalokkaita sivupolkuja. Eväät eivät ole kaksiset. Matkan varrella moni pääsee hengestään.

Toisaalta Eira ei myöskään vastaa sitä kuvitelmaa, jota Frankit ovat mielessään hellineet. Merkillepantavaa on, että lähtiessään Kalliosta he hyväksyvät sen, että jokainen on omillaan. Parempien elinolosuhteiden individualistinen tavoittelu kostautuu yhteisöllisyyden rapautumisena.

Kokonaisuutena Calamari Union on epätasaisempi kuin Aki Kaurismäen parhaat elokuvat. Rakenne on hajanainen, ja osa muusikoista osoittautuu kehnonpuoleisiksi näyttelijöiksi. Tästä huolimatta mustavalkoisessa elokuvassa on vastaansanomatonta charmia ja ohjaajalle epätyypillistä rentoutta. Helsinki-kuvauksena Calamari Union on yksi kotimaisen elokuvan sielukkaimmista.