Broken City kotikatsomo

Veljensä kanssa uransa alkuvuodet urakoinut Allen Hughes on jälleen töräyttänyt ulos taidonnäytteen keskinkertaisuudestaan. Broken City on kahdeksasta neljään -mentaliteetilla työstetty videovuokraamorähinä löysillä poliittisilla aineksilla. Elokuva varoo sanomasta yhtään mitään relevanttia yhtään mistään.

Varsin paksuja tarinallisia ja anorektisia temaattisia yhtäläisyysviivoja voisi vetää vaikka Roman Polanskin klassikkoon Chinatown (1974), mutta moinen vertailun suominen Broken Citylle on Amnesty-luokan hyväntekeväisyyttä.

Periaatteessa likaisen rahan ja sisäpiirikauppojen kimppakyydissä on potentiaalia olla jonkinlainen populistinen kommentaari Wall Street -meklarien ja poliitikkojen välisen valssin vaaroista. Käytännössä iskut ovat kuitenkin korkeintaan sellaista pikkupitäjän kuntosalin sparrailutasoa.

Sinällään kantaaottamattomuus ja yleinen velliperseily ei tietysti ole rangaistavaa. On sitä ennenkin tehty jämäkköjä trillereitä ilman etusivun arvoista sanomaa. Hughesin kädenjälki on kuitenkin edelleen vuosikymmenen takaisella From Hell -tasolla. Tällä hellalla ei käsi pala.

Pitkään näyttää siltä, että Hughes on sujut sekä lähdemateriaalinsa että kädenjälkensä löysyyden kanssa. Illuusio kuitenkin murtuu zimmermaisten sävellysten pauhatessa hidastuskuviin tehoa. Kuvakieli yrittää avata ovia, joiden taakse tällä avainnipulla ei ole mitään asiaa.

Kuvallisissa ratkaisuissa on samaa visionäärimäisyyttä, jolla Aleksi Mäkelä hurmasi teattereihin 400 000 suomalaista 2000-luvun puolivälin paikkeilla. Toisin kuin Mäkelä, Hughes ei osoita minkäänlaista kykyä kehittyä tarinankertojana. Nolouksilta säästytään, mutta kohtauksissa ei ole edes teennäistä yritystä kuin harvoin.

Vaikka poliittista jännitysnäytelmää halajavien kannattaakin tiputtaa Broken City kalenteristaan, etenee tarina ihan kivasti omalla painollaan. Kuvioissa on juuri sen verran ajankohtaisuutta, että alakoulutason viettelystä huolimatta yksityisetsiväpeliä jaksaa seurata ilman haukottelua.

Russell Crowe, Barry Pepper ja monet muut röyhistelevät höyheniään minkä ehtivät. He tietävät olevansa vähän pöhkössä tarinassa, jossa konnien ja sankareiden osat on näennäisestä moraalisesta harmaudesta huolimatta hakattu kivitauluun. Mark Wahlberg naama on taas vaihteeksi puu-asennossa.

Aika usein keskinkertaisuuksista voi etsiä jotain positiivista ja todeta lakonisen harmistuneesti, että potentiaalia olisi ollut parempaankin. Tällä kertaa perustekijät ovat kuitenkin sen verran heiluvia, että moinen heitto olisi valhe. Ei tämä tästä parilla ihmetempulla ja muutamalla näppärällä juonenkäänteellä paremmaksi muuttuisi. Yritys puuttuu.