Black Dynamite kotikatsomo

Jo Black Dynamiten alkuminuutit kertovat, mitä tuleman pitää. Huumejengi tykittää Vietnam-veteraanin ja entisen CIA-agentin, Black Dynamiten, veljen tylysti hengiltä. Sillä aikaa itse BD, katujen afrotukkainen antisankari ja mursunviiksinen parittaja, hoitelee useaa eri naista yhtä aikaa, ollen totta kai kaikille paras pano koskaan. Letkeä soul-musiikki soi ja useat tissit saadaan ilahduttavasti kehiin heti kättelyssä.

Tämän jälkeen alkaa hulvaton, räikeästi ylilyödyn väkivallan, absurdien juonenkäänteiden ja notkean dialogin täyttämä kostoretki, kun nunchakuita heiluttava ja isolla tykillään sekä Magnum-revolverilla varustettu kung fu -sielunveli saa kuulla veljensä kuolemasta. Koska elokuva sijoittuu 1970-luvun alkuun, on elokuvan pääroistoksi valittu Yhdysvaltain suurimpiin roistoihin kuuluva historiallinen vaikuttaja, joka on kavalan mustiin kohdistuvan juonen takana.

1970-luvun blaxploitaatioelokuvia sekä toimintaelokuvien kliseitä erittäin onnistuneesti ja anarkistisen hauskasti parodioiva elokuva etenee vauhdikkaasti ylilyönnistä toiseen. Elokuvan lähes jokainen kohtaus antaa erittäin paljon sellaisille katsojille, jotka eivät tuhlanneet lapsuus- ja nuoruusvuosiaan tuijottamalla ranskalaisen uuden aallon marxilaispropagandaa tai viiden tunnin mykkämustavalkoelokuvia kauran kasvattamisesta Ukrainassa, vaan tutustuivat joko videovuokraamoiden tai kaverin vhs-kopionkopioiden viihteellisempään ja shokeeraavampaan antiin. B-luokan toimintaleffat, ninja- ja kung fu -elokuvat sekä eksploitaatioleffat tarjosivat halvalla mutta usein tosissaan tehtyä mäiskettä, räiskettä ja ne pakolliset tissit.

Teoksessa on jotain poikamaisen lapsekasta ja valloittavaa. Erityisesti pääroolia esittävän Michael Jai Whiten overkill-pullistelu sekä toistuvat flashbackit Vietnamin sodasta tai lähimenneisyydestä ovat satiirimaisuudessaan herkullisia. Toisin kuin niin monet viime vuosien komediat ja genreparodiat, Black Dynamite ei sorru vaisuihin latteuksiin tai tarkastele aihetta pinnallisesti rahastusmielessä, vaan uppoutuu syvälle ja rakkaudella oman alakulttuurinsa historiaan.

Elokuva leikittelee itsetietoisesti kliseillä ja myös rikkoo niitä. Esimerkiksi BD:n parittajakaverit analysoivatkin yhtäkkiä tarkasti kreikkalaista jumaltarustoa ja esittävät loogisia päättelyketjuja, jotka jättäisivät Sherlock Holmesinkin häpeään. Dialogi on muutenkin kauttaaltaan toimivaa. Kohtalaisesta suomennoksesta huolimatta slangipohjainen jive saa kaipaamaan englanninkielistä tekstitysraitaa, jotta kielelliset nyanssit saisi paremmin esiin.

Detaljien paljous on korkea, ja elokuvan nostalginen 70-lukulaisuuden tuntu korostuu entisestään ruskean ja sinapinkeltaisen värisävyinä, letkeänä ääniraitana sekä värikylläisen, kontrastit esiin tuovan kuvan sopivana rakeisuutena. Saadakseen autenttisuutta ohjaaja Scott Sanders kuvasi elokuvan vanhalla Kodakin Super 16 Color Reversal -filmillä, jonka jälkeen elokuva siirrettiin digitaaliseen muotoon. Vaikka digitaalisuudessa varmasti tulevaisuus onkin, niin ainakaan toistaiseksi pelkällä digitaalisella kameralla ei saada niin lämpimiä ja analogisen näköisiä tuloksia.

Black Dynamitea voi toki niin sanotun roskaleffaperimän ja huumorintajun puutteessa lähestyä 1970-lukulaisen ajankuvan sekä maskuliinis-heteronormatiivisen mustan kulttuurin tuottamien machokäytöskoodien dekonstruoimisen perspektiivistä. Mutta mitä järkeä siinä olisi, ellei elokuvasta ole tekemässä puppugeneraattorin voimin pseudotieteellistä tutkimusta tai ole muuten vain ylianalyyttinen niuho.