Batman: Soul of the Dragon kotikatsomo

”Joka pelätyn Kung Fun taitaa, voi esteet kaikki voittaa.
Lyöt rikki vaikka kivistä aitaa, sua kaikki kunnioittaa.”
(suom. Vexi Salmi 1975)

1970-luvulla kuului rapakon takaa kummia. Vietnamin sota aiheutti protesteja, mustien parissa oli levottomuuksia ja itämaiset taistelulajit nousivat koko kansan tietoisuuteen sekä koko kansan viihteeksi elokuvissa, televisiosarjoissa, kirjoissa ja sarjakuvissa. Martial arts -mania levisi kaikkialle länsimaihin, Suomeenkin. Carl Douglasin kappale Kung Fu Fighting oli iso hitti vuonna 1974 ja seuraavana vuonna Frederik jo levytti tästä ikimuistoisen käännösversionsa.

Samoina vuosina käsikirjoittaja ja kirjailija Dennis O’Neil (1939–2020) kirjoitti romaanin Dragon’s Fists. Sen pääosassa oleva itsepuolustuslajien mestari Richard Dragon sai seuraavana vuonna DC-kustantamolta oman sarjakuvalehtensä, jota O’Neil käsikirjoitti. Richard Dragon, Kung Fu Fighter -lehden ensimmäisessä numerossa oli myös Richardin hyvä ystävä, musta taistelija Pronssitiikeri eli Ben Turner. Herrat saivat myöhemmin seuraa aasialaisesta Lady Shivasta, maailman parhaasta naispuolisesta lähitaistelijasta.

Kung fu -trendi tuli ja meni. O’Neilin kyvyistä elävöittää sarjakuvahahmoja kertoo kuitenkin se, että yli 45 vuotta myöhemmin koko edellä mainittu kolmikko on edelleen hyvissä voimissa DC-sarjakuvauniversumissa. Heidän rinnallaan vain Batmania pidetään yhtä taitavana lähitaistelijana. Batman on mukana omaa nimeään kantavassa elokuvassa Batman: Soul of the Dragon, mutta pikemminkin taustatukena kung fu -kolmikolle kuin pääosassa.

Itämainen guru O-Sensei opettaa joukkoa nuoria, joiden joukossa on myös nuori Bruce Wayne. Tragedia iskee, ja oppilaat hajaantuvat suojellakseen vaarallista salaisuutta. Vuosia myöhemmin Richard Dragonista on tullut Dragon, Richard Dragon – erittäin bond-henkinen salainen agentti ja selkeästi elokuvan päähenkilö. Dragonille selviää, että heidän varjelemansa salaisuus on vaarassa pelätyn Kobra-kultin toimesta. On aika koota yhteen Pronssitiikeri, Lady Shiva ja Lepakkomies antamaan kyytiä kulttilaisille.

Viime vuonna kuolleen O’Neilin muistolle omistettu animaatioelokuva on letkeä yhdistelmä aasialaisia tai aasialaisvaikutteisia lähitaisteluperinteitä sekä svengaavaa 70-lukulaista toimintaa. Sähäkkä paketti etenee kung fu -elokuvan perinteitä kunnioittaen. Toiminta on vauhdikasta, mutta hahmoja ja tarinaa ehditään taustoittamaan sujuvasti. Keskenään hyvin erilainen nelikko takaa dialogille riittävästi tarttumakulmaa, ja hahmoissa on rosoa.

Batman: Soul of the Dragon uskaltautuu irtoamaan tavanomaisista kuvioista ja syntytarinoista. Elokuva-animaation taika on muuttanut alkujaan valkoisen hahmon aasialaiseksi ja oudosti Bruce Leen näköiseksi. Karismaattinen animaatiohahmo on niin kova taistelemaan, että jopa ääninäyttelijän täytyy pysyä mukana. Dragonin ääninäyttelijä Mark Dacascosilla on nuoruuden taustallaan karate- ja kung fu -mestaruuksia.

Kobran (Josh Keaton) kaltaisten DC:n ykköskastin vihulaisten lisäksi mukana on DC-universumin taistelulajien taitajia vähän hämärämmästäkin päästä. Mukana on niin Judomestari kuin sokea Kuningaskäärme eli Sir Edmund Dorrance. Sokean munkin kaltainen arkkityyppinen hahmo aasialaisesta kansanperinteestä sopii elokuvan sisäiseen mytologiaan. Dorrancea itsessään harva sarjakuvien ulkopuolella tuntee, mutta hänen poikansa Bane on nähty kahdesti näytellyissä elokuvissa Batmanin vastustajana.

Batman: Soul of the Dragon malttaa muistaa animaation lainalaisuudet. Animointi venyttää tarvittaessa visuaalisia rajoja tavalla, joka näyttäisi näytellyssä versiossa huonolta CGI:lta, mutta joka on piirrettynä selkeärajaista ja dynaamista. Hyviä viihdearvoja tukevat myös aikakauteen sopiva musiikki ja miljöö. Varsinkin Bruce Waynen salaisena päämajana toimiva yökerho on niin 70-lukulaista, että Batmanin tuon aikakauden maineikkain tyttöystävä Silver St. Cloud kuuluu sinne kuin diskopallo tanssilattialle.

Juoni on maltettu pitää riittävän yksinkertaisena, jotta se ei rönsyile eikä rytmitykseen tule tyhjäkäyntiä. Vasta lopun taistelu hieman puuduttaa yliluonnollisten elementtiensä takia, mutta siinä vaiheessa ollaan jo loppusuoralla. Teos ei pituudeltaan ole edes puolia siitä, mitä monet näytellyt supersankarielokuvat nykyään ovat, mikä on selkeää plussaa. Asenne ja laatu ratkaisevat, ei pituus.