Bagdad Café kotikatsomo

Eräänä tavallisen kuumana päivänä aavikolla lähellä Las Vegasia kävelee keski-ikäinen saksalaisturisti Jasmin rekkamiesten suosimaan kahvila-motelliin. Omistajaperhe on hämillään oudosta naisesta, joka tuntuu ilmestyvän kuin tyhjästä, ripustaa nahkahousuja roikkumaan huoneensa seinille ja siivoaakin ilokseen. Eivätpä omistajatkaan ihan tavanomaisia ole. Jasminin ilmestyessä mies jättää perheensä, äiti Brenda raivoaa stressaantuneena kaikille, tytär juoksee rekkamiesten perässä ja pianoa soittava poika, itsekin vasta teini-ikäinen, on jo pienen vauvan isä, eikä lapsen äidistä ole tietoa. Tähän erikoiseen kommuuniin kuuluvat vielä tiskin takana riippumatossa nukkuva Cahuenga, tatuoija-nainen sekä vanhahko taiteilija-mies, johon Jasmin tekee suuren vaikutuksen.

Aavikon väreissä hehkuva ja elämäniloa pursuava elokuva käynnistyy kovin hitaasti, mutta vauhtiin päästyään tarjoaa kuitenkin katkeransuloisia välähdyksiä ihmisistä ja elämästä yleensä. Pääosien esittäjät tulkitsevat hienotunteisesti erikoisia roolihahmojaan, joissa löytyy piirteitä jokaisesta meistä. Jasmin ei ole koskaan aiemmin nähnyt mustaa ihmistä, kun taas Brendan elämysmaailma ei ulotu juurikaan kahvilan ulkopuolelle. Naiset tarjoavat toisilleen jotain aivan uutta, ja samalla heidän epätodennäköisestä ystävyydestään muodostuu jotain ainutlaatuista. Jack Palancen upeasti esittämässä taiteilijassa, joka haluaa Jasminin muusakseen, on sympaattisuudessaan jotain niin viehättävää, että miestä jopa kaipaa elokuvan loputtua.

Bagdad Cafén heikkouksiin kuuluu epämääräinen alku, joka melkein onnistuu latistamaan koko elokuvan. Kuitenkin, vaikka juoni on hetkittäin hitaasti etenevä, jopa tylsähkö, elokuvassa on silti outoa vetovoimaa. Ennakkoluuloton henkilöhahmojen käsittely antaa näille todellisen inhimillisen olemuksen, ja loppuosan vauhdikas meno tarttuu ja luo hyvää mieltä vielä pitkään elokuvan päättymisen jälkeenkin. Jasminin mukana aavikolle on saapunut todellista taikaa, ja se välittyy myös ruudun toiselle puolelle.