Bad Boys kotikatsomo

Kun elokuva kerää Suomessa teattereihin yli 600 000 katsojaa, on kysymyksessä poikkeuksellinen suoritus. Suomen kokoisessa maassa elokuvissa aktiivisesti käyvä väestönosa on sen verran vähäinen, että kun katsojaluvut kiipeävät satoihin tuhansiin, ovat lippuja ostaneet muutkin kuin leffahullut. Tähän yltävät yleensä mediassa vellotut suuren tuotannon amerikkalaiset superhitit kuten Titanic tai jotain suomalaisessa kansallistunnossa koskettavat ilmiöt, kuten Turhapurot ja Tuntemattomat.

Pahat pojat lukeutuu enemmän ensimainittuihin kuin jälkimmäisiin, vaikka kotimaisesta tuotoksesta onkin kysymys. Aleksi Mäkelän tekele kun ei paljoa suomalaisuutta luotaa, vaan on erinomainen osoitus siitä, mihin terävällä markkinoinnilla ja mediahypella kyetään. Yleisömenestys onkin harvoin laadun tae, jos mittariksi otetaan teoksen sisällöllinen sanottava, mutta mikäli laatua puntaroidaan kaupallisen tuoton valossa, on veisattu virsi tietysti tyystin eri. Studiokauden Suomessa kassamenestyksillä rahoitettiin haasteellisempia elokuvia - nähtäväksi jää, koska Selinin pulju alkaa lykkiä ulos "vakavia" elokuvia.

Sponsorointi on meilläkin nostanut mielipiteitä jakavan päänsä keskelle elokuvakeskusteluja. Isossa maailmassa tuotemerkkien näkyminen elokuvissa on vanha juttu. Siitä kuinka lapsenkengissä puuha täällä korkean teknologian takahikiällä on, kertoi jotain jo tuotevalvontakeskuksen nostama älämölö Raidissa näkyvistä viinaputeleista ja tupakkiaskeista. Sponsorointi on osa elokuvantekoa, siitä tuskin kukaan enää viitsii kättä ruveta vääntämään, mutta tietty tahdikkuus asioissa olisi säilytettävä. Kun Pahojen poikien alussa hyppyytetään katsojan silmille sponsoreiden tuotemainoksia, eikä voinut enää olla varma katsoiko MTV3:sen Hockey Nightia vai elokuvaa, niin joku mauttomuuden rajapyykki tuli saavutettua.

Elokuvana Pahat pojat on kovin tavanomainen ja tasapaksu tekele. Toimintakohtaukset on Suomen mittapuussa kohtalaisesti tehty, joten ainakin jossain Aleksi Mäkelä on kehittynyt sitten kymmenen vuoden takaisen Romanovin kivien. Stunttien teko ja toiminnan näyttävyys ovatkin varastaneet päähuomion, kun henkilöohjauksesta ei voi edes puhua, ja tämä näkyy elokuvassa draamallisesti tasapainottomana pyöriskelynä. Muutamin kohdin veljeskatraassa syttyy kunnon kipinää, mutta epätasapainoa syntyy jo Franzénin ylivertaisesta elokuvanäyttelemisen kokemuksesta muihin velikultiin verrattuna. Näyttelijäsuorituksia aliarvioimatta on todettava, että elokuva on eri juttu kuin tv-sarja, ja tämän tiedostamisesta pitäisi ainakin ohjaajan kyetä huolehtimaan. Eikä kaikessa tiimellyksessä kenellekään varmaan tullut edes mieleen suitsea Loiria toistelemasta väsyttäviä Turhapuron maneereitaan. Risto Tuorilan ja Oiva Lohtanderin kaltaisia karismaatikkojakin olisi luullut hyödynnettävän enemmän.

Perheen ja miesten edesottamusten tasolla Pahat pojat toi kaukaisesti mieleen Parikan Pohjanmaan, mutta siinä missä Parikka kouraisee syvältä kaupungistuvan maalais-Suomen arvomaailmakonflikteja, Mäkelä ja tuottaja Selin ratsastavat teini- ja sensaatiolehtien kiiltokuvilla. Moniko suomalainen veljeskatras pumppaa yhdessä kotosalla rautaa yläkehot paljaina ja rasvattuina? Voi pojat, siinä oikein supisuomalaista veljeshomoerotiikkaa!

Jos elokuvassa moni asia ja juonen käänne oli huolimattomasti motivoitu, niin poikain lihaksille ei ollut piirunkaan vertaa perusteita tarinassa. Olisivat maalaispojat olleet edes heinä- tai metsätöissä pullistelemassa, niin adoniksille olisi ollut edes jotain realiteettia. Hikinen poseeraaminen tuskin varttuneempaa täysijärkistä paljoa edes kiehtoo, mutta teini-ikäiset tytöt oletettavasti pitävät tällaisesta ja kuluttamiseen totutettu pullamössösukupolven jälkikasvu ostaa ainakin soundtrackeja ja muuta mukavaa. Aikuisradiokanavien tilausartisti Jore Marjarantakin olisi voinut leffan tunnuslurituksessa laulaa "Haa-veet kaa-tuu" sijasta "Il-man pai-taa".

Dvd:nä Pahat pojat on julkaistu kahtena versiona. Tavallisessa karvahattumallissa kylkiäisenä saa cd-levyn ja ekstroista löytyy muutama musiikkivideo ja jenkkityylinen Making of, joka muutamia elokuvateknisiä mielenkiintoisuuksia lukuun ottamatta on puisevaa promootiojorinaa. Special Editionilla tuiki tarpeellista oheissuljua on tietysti monin verroin enemmän. Elokuvan digitaalisen ääniraidan plussaksi on todettava, että dialogi keskikanavalla oli selkeää, mutta tehosteisiin aina jokaista nyrkiniskua myöden ladattu basso-osasto oli ainakin subwooferista tuutattuna harvinaisen tyylitajutonta.