Annie Hall kotikatsomo

Woody Allenin töitä käsitellään tekijälähtöisesti, vaikka niitä harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta voisi yhtä hyvin arvioida romanttisina komedioina.

Jos haluaisin sylkeä valtavirtaan, sanoisin Annie Hallin (1979) olevan jonkinlainen välityö. Siinä ei ole Hannah and Her Sistersin (1986) dramaattisuutta, mutta kyse ei ole kuitenkaan Bananasin (1971) kaltaisesta sketsikokoelmasta.

Koomikko Alvy Singerin (Woody Allen) ja laulajanurasta haaveilevan Annie Hallin (Diane Keaton) monimutkainen suhde aloittaa ohjaajan uralla sekä tyylillisesti että sisällöllisesti uuden vaiheen.

Rakenteessa on runsaasti jäänteitä Allenin standup-rutiineista. Mitä enemmän kohtausdominoa tarkastelee, sitä selvemmäksi palikoiden välinen etäisyys käy. Kahden vahvan päähenkilön dynamiikka ja kohtausten temaattinen yhtenäisyys kasaavat kuitenkin kokonaisuuden.

Käsikirjoituskammiossa on ollut ideoita ja ajatuksia vuosikymmenen romcom-katalogin tarpeisiin. Lopputulos muistuttaa Godardin hyppyleikkausta: läski on napattu pois.

Pohdiskeleva rakkaustarina on marinoitu vireällä dialogilla. Jos tykityksestä hakemalla hakee jotain kritisoitavaa, niin huumorin rytmitys on jopa liian tiukka. Monista leiskautuksista ei ehdi oikeastaan edes nauttia.

Vuonna 1979 42-vuotias imagolasien kantaja kertoi käytännössä samoja vitsejä kuin tänäkin päivänä, mutta teki sen freesimmin. Lisäksi huumori nojaa klassista rapukohtausta lukuun ottamatta liki täysin verbaliikkaan, mikä on Allenin kohdalla ehdoton plussa.

Dialogi on niin puoleensavetävää, että se harmittavasti varjostaa auteurin muita vahvuuksia. Vanhan vitsiniekan kohtaukset rullaavat, ja kuvat ovat ekonomiassaan kauniita. Tämä on herran ehkä ensimmäinen aidosti johdonmukaisesti etenevä elokuva.

Hauskankin komedian katsomiseen jälkeen joutuu monesti toteamaan leffan olleen tyhjä. Toisin on tämän elokuvan kohdalla. Neurooseilla ja kuolemalla voideltu kertomus arjesta on monisäikeinen analyysi parisuhteiden ihanasta mahdottomuudesta.

Vauhdikas komiikka pehmentää tunteiden vuoristoradan, mutta matka jää mieleen. Romanttisen komedian ei tarvitse olla kertakäyttöviihdettä.

Allen on vuosirenkaiden laajentumisen myötä kyynistynyt. Pintamurjotuksesta huolimatta anekdoottien täyttämä Annie Hall on suloinen ja elämänmyönteinen. Yhtenäinen kuvakieli ja sanallinen ilmaisu tekevät herkistä hetkistä ansaittuja. Suru on aitoudessaan lämmintä.

Ristiriitaisuus on rikkaus. Petetty itsesäälissä rypijä näkee Alvin Singerin pyllähdyksessä kohtalon, vastarakastunut mahdollisuuden.

Nerokkaan aloitusmonologin heitto ”en koskaan haluaisi kuulua sellaiseen kerhoon, joka hyväksyisi jonkun kaltaiseni jäsenekseen” on jälkiviisaasti tulkittuna viesti romanttisille komedioille. Annie Hall on enemmän kuin genrensä valio, se on Woody Allen -elokuva.