Suuren urheilijan muotokuva

Heat-ohjaaja Michael Mannin elokuva kaikkien aikojen nyrkkeilijästä Muhammad Alista piti olla todellinen suureepos tästä aikoinaan suuria ristiriitoja herättäneestä loistavasta atleetista. Valitettavasti Ali (2001) on vaisu ja ylipitkä teos, jonka seesteistä ilmapiiriä rikkovat ainoastaan loistavat nyrkkeilykohtaukset, ne ovatkin toteutetut oikeiden ammattinyrkkeilijöiden kanssa. Tämän kirjoittaja, ammattinyrkkeilyn innokas seuraaja, oli elokuvan jälkeen jopa masentunut.

Elokuvan idea oli sinänsä erinomainen: luoda kokonaiskuva Alin kymmenestä tärkeimmästä, yhteiskunnallisesti latautuneesta vuodesta 1964–1974, jolloin hän voitti raskaan sarjan maailmanmestaruuden, kääntyi muslimiksi, kieltäytyi asepalveluksesta ja voitti tittelin poisoton jälkeen uudelleen mestaruuden Mobutun Zairessa järjestetyssä megaottelussa. Ongelmana on kliimaksien puuttuminen tapahtumien kuvaamisessa. Mann viettää kohtuuttomasti aikaa pitkittämällä kohtauksia, kuten näyttämällä kyllästymiseen asti Alin legendaarista aamulenkkiä Zairen kaduilla ihmisjoukon seuraamana. Lenkki kestää ja kestää ja kestää... ja sitten loppuu noin vain.

Vuosi 1974 on lisäksi varsin outo vuosi lopettaa kuvaus Alin elämästä, niin paljon kun jää näin näkemättä. Olisi ollut hienoa nähdä, miten Mann olisi käsitellyt Alin ja Joe Frazierin legendaarista kolmatta kohtaamista, ns. "Manilan trilleriä" vuodelta 1975 (Frazier oli niin hakattu, ettei jaksanut nousta 15. erään) ja kahta Leon Spinks -ottelua vuodelta 1978 (Ali häviää ja voittaa mestaruuden kolmannen kerran). Tiivistämällä ilmaisua Ali olisi voinut olla kivenkova elämänkerrallinen kokonaisesitys ja urheiluelokuvien suuri klassikko.

Will Smithin roolisuoritus Alina ei jätä toivomisen varaa. Hän kasvatti itselleen 15 kg lihaksia ja on vartaloltaan kuin ilmetty Muhammad mutisevine äänenpainoineen kaikkineen. Niin ikään Jon Voightin urheilutoimittaja Howard Cosell on mainio karikatyyri menneestä ajasta. Sen sijaan Alin urheilu-uran tärkein ihminen, valmentaja Angelo Dundee (rooli kummallisesti annettu Ron Silverille) on mukana miltei joka kohtauksessa, mutta sanomatta juuri mitään. Miksei elokuvaa rakennettu enemmän urheilija–valmentaja-akselille, kuten Rockya (1976)?

Mannin viesti katsojalle on, että Ali oli perimmältään oman tiensä kulkija, joka teki, mitä halusi omiin periaatteisiinsa nojaten. Pitänee osittain paikkansa, mutta vuosien 1980 ja 1981 rahakkaat comeback-yritykset kertoisivat kuitenkin toista, jos tarinaa olisi jatkettu loppuun asti. Puutteistaan huolimatta Mannin elokuvansa kykenee osoittamaan sen perimmäisen asian kuvauskohteestaan: Muhammad Ali oli ja on mies suurella karismalla.

* * *
Arvostelukäytännöt