Aleksis Kiven elämä kotikatsomo

Jari Halosen ohjaama Aleksis Kiven elämä (2001) ilmestyi aikana, jolloin kansallisista suurmiehistä kertovia leffoja tuotettiin teatterilevitykseen sarjatulella. Aleksis Kivi -filmatisointi kyllä kiinnosti katsojia, muttei ollut mikään Sibeliukseen tai Rentun ruusuun verrattava yleisömenestys. Sääli sinänsä, sillä Kiven traaginen elämäntarina ansaitsee oman elokuvansa.

Ehkäpä elokuvan asema väliinputoajana on hyvä asia, sillä se korostaa Kiven kirjallista asemaa 1860-luvulla, jonne elokuva pääasiassa sijoittuu. Taustalla fenno- ja svekomaanit vääntävät siitä, voiko suomen kielellä ylipäänsä luoda kulttuuria. Kovassa kilpailussa suomeksi runoileva Aleksis Kivi (Marko Tiusanen) päätyy tahtomattaan kulttuurielitistien pelinappulaksi.

Kivi saavuttaa menestystä suomenkielisillä näytelmillä ja ryhtyy kunnianhimon puuskassa työstämään ensimmäistä suomenkielistä romaania. Loppu on historiaa.

Näyttelijöiden tapa korostaa sanomisiaan ilmeillä ja eleillä muistuttaa ohjaaja Halosen teatteritaustasta. Selkeästi artikuloidut repliikit toimivat myös koomisena rajanvetäjänä kulturellin yläluokan ja tavallisen maalaisväen välillä. Kirjakieltä paasaavat ja tärkeilevät kulttuuriväen edustajat hoilaavat epävireistä Maamme-laulua ja esittävät Saarijärven Paavosta niin kauhean performanssin että itse Runebergkin kauhistuisi – ja kauhistuu! Samaan aikaan Kiven kotiseudulla Palojoella vanhemmat vaikenevat tuomitsevasti muiden piereskellessä.

Kielikiista tarjoaa Haloselle mainion tavan lähestyä aihettaan. Selkeän näkökulman ja persoonallisen toteutuksen ansiosta tarina ei valahda valjuksi henkilöpalvonnaksi useimpien 2000-luvun alun suuret suomalaiset -elokuvien tavoin. Käsikirjoitus – jonka tekijöiksi on merkitty Halosen lisäksi Kauko Röyhkä ja Jorma Tommila – onnistuu esittämään Kiven omapäisenä innostujana, joka on herkkä niin kehuille kuin kritiikillekin.

Tietenkin Halonen nostaa ihailemansa Kiven jalustalle, mutta tapa, jolla hän sen tekee, yksinkertaisesti toimii. Aleksis Kivi nähdään poikkeustapauksena, köyhän maalaistalon poikana, jolla ei ole varaa hankkia edes lyyraa valkolakkiinsa. Tämä nuorukainen kirjoittaa tavallisten suomalaisten elämästä kertovan kirjan, jota kukaan sen kuvaamasta kansasta ei jaksa – tai osaa – lukea. Tässä valossa Kiven ystävän Emil Nervanderin (Jari Salmi) esittämä monologi taiteilijan kohtuuttomasta lynkkauksesta tuntuu vähintäänkin oikeutetulta.

Väärinymmärretyn neron tarina sortuu pari kertaa dramaattisiin ylilyönteihin, jotka toimisivat paremmin teatterin lavalla kuin valkokankaalla. Tästä huolimatta Aleksis Kiven elämä onnistuu osoittamaan, miten vaativan työn Kivi tuli lopulta tehneeksi.