Akira Kurosawa Samurai Masterpiece Collection kotikatsomo

Kuuden elokuvan otos Akira Kurosawan ohjaamista samurai-elokuvista on nimetty Samurai Masterpiece Collectioniksi ja se kattaa kahdentoista vuoden ajanjakson mestariohjaajan tuotannosta vuosilta 1950–1962. Mukaan on tältä ajalta mukaan kelpuutettu samurai-elokuvat. Yhtä hyvin sen olisi voinut nimetä Mifune & Kurosawa -kokoelmaksi, sillä Kurosawan luottonäyttelijä Toshirô Mifunen nähdään kaikissa boksin sisältämissä elokuvissa.

Kokoelmasta on ikävä kyllä jätetty pois väreissä filmatut Ran (1985) sekä Cannes-voittaja Kagemusha – varjokenraali (1980). Molemmissa elokuvissa pääosia näytteli toinen Kurosawan luottonäyttelijä Tatsuyo Nakadai. Ilman näitä elokuvia Kurosawan samurai-teemainen kokoelma jää auttamatta hieman torsoksi. Samoin jäin kipeästi kaipaamaan olemassa olevia dokumentteja ja Kurosawan elokuvia taustoittavaa materiaalia, joka kerrankin olisi puolustanut paikkaansa. Ei voi kuin haikeudella silmäillä Criterion-julkaisujen lisämateriaaleja.

Toshirô Mifunen peräti 16 elokuvan mittainen yhteistyö Kurosawan kanssa alkoi jo 1948 elokuvassa Juopunut enkeli, mutta kansainvälinen menestys ja kuuluisuus alkoivat molemmilla pari vuotta myöhemmin valmistuneesta elokuvasta Rashomon (1950), joka on valittu Kurosawan samurai-boksin aloituselokuvaksi. Elokuvassa esiintyi myös toinen monissa Kurosawan elokuvissa nähty näyttelijä Takashi Shimura. Mifunesta ja hänen elokuvistaan on saatavilla melko tuore dokumentti Mifune: The Last Samurai (2015).

Se, onko Rashomon – paholaisen temppeli samuraielokuva vai murhan ympärille nivoutuva psykologinen trilleri/mysteeri, on tulkinnanvaraista. Yksi henkilöistä on oletettavasti samurai, mutta sillä ei ole liiemmälti merkitystä juonen kannalta. Elokuvan valinta mukaan kokoelmaan on sikäli perusteltu, että juuri tämä elokuva toi Kurosawan ja Mifunen suuren yleisön tietoisuuteen länsimaissa.

Kukaan ei ole profeetta omalla maallaan, kuten sanotaan, ja Japanissa elokuva ei aikanaan herättänyt suurempaa kiinnostusta. Elokuva kuitenkin avasi ovet japanilaiselle elokuvalle länsimaisen elokuvayleisön ihmeteltäväksi ja ihasteltavaksi, ja teki näin valtavan kulttuuriteon, jota nykyiseltään on vaikea enää hahmottaa, kun periaatteessa kaikki julkaisut ovat maailmanlaajuisesti kaikkien saatavilla. Tuohon aikaan maailma toipui kuitenkin sodasta, eikä japanilaista kulttuuria liiemmälti tunnettu.

Rashomon kutsuttiin vuoden 1951 Venetsian elokuvajuhlille, jossa se voitti kaikkien yllätykseksi parhaan elokuvan palkinnon eli Kultaisen leijonan. Sekä ohjaaja että pääosan näyttelijä loistivat poissaolollaan, koska eivät olleet osanneet ajatellakaan voittavansa maailman vanhimman filmijuhlan pääpalkintoa kotimaassaan flopanneella japaninkielisellä elokuvalla. Toshirô Mifune palkittin myöhemmin peräti kaksi kertaa Venetsian elokuvajuhlilla parhaasta näyttelijäntyöstä elokuvissa Yojimbo (1961) ja Punaparta (1965).

Rashomon kertoo rikoksesta, jonka tapahtumien eri versioita tarkastellaan päähenkilöiden toisistaan eroavien näkökulmien ja kertomusten kautta. Pappi, puunhakkaaja ja tunnettu rikollinen kertovat kaikki oman versionsa tapahtumista, joissa pariskunta on saanut surmansa, mutta kuka tappoi kenet ja miksi? Katsoja jätetään tylysti oman onnensa nojaan, hän ei saa sen enempää tietoa kuin rikosta selvittelevät tuomaritkaan.

Elokuvan ulkokuvauksissa Kurosawa heijasti tiheään metsään peileillä valoa saadakseen haluamansa lopputuloksen, joka näkyykin mykkäelokuvien kultakauden elokuvista muistuttavana sadunomaisena tunnelmana. Miltei kokonaan ulkona kuvatun elokuvan atmosfääri on samalla sekä realistinen että mystinen, totuus valoon ja varjoihin kätkeytynyt. Elokuvan budjetti oli pieni, mutta se ei näkynyt lopputuloksessa.

Rashomon on katsojan näkökulmasta riippuen joko nautittavaa tai rasittavaa eri näkökulmien vuorottelua ja piilosilla oloa, sillä valmista ja lopullista ratkaisua ei tipukaan ennen lopputekstejä Hollywoodista tuttuun tapaan. Ei ole kaukaa haettua verrata Rashomonin näkökulmakikkailua Bryan Singerin mestarilliseen rikostarinaan Epäillyt (The Usual Suspects, 1995), jossa kuitenkin lopussa annettiin katsojalle piinaavan mysteerin ratkaiseva helpottava vinkki.

Kurosawa sekä antoi että sai vaikutteita länsimaisista – etenkin amerikkalaisista – elokuvista. Kurosawan elokuvien pohjalta tehdyt filmatisoinnit on monasti sijoitettu Amerikan myyttiseen villiin länteen, rajaseudulle, jossa vallitsee vahvimman tai ovelimman laki, ja jossa sankarin moraali ja eettiset valinnat ratkaistaan tapauskohtaisesti. Temaattisesti Kurosawan elokuvien siirtäminen westernien maailmaan ei ole ollut temppu eikä mikään, sillä niiden asetelmat olivat tuttuja lännenelokuvien ystäville, ympäristö vain oli eri.

Kurosawa itse ihaili muun muassa John Fordin lännenelokuvia ja amerikkalaista rikoskirjallisuutta. Tämä saattoi vaikuttaa myös siihen, että Kurosawan nykyään tunnetuin elokuva, eeppinen Seitsemän samuraita (1954) kääntyi niin sujuvasti amerikkalaiseksi versioksi. John Sturges ohjasi Seitsemän samurain pohjalta westernin Seitsemän rohkeata miestä (The Magnificent Seven, 1960), jossa suojelua roistoilta haki tällä kertaa meksikolaiskylä. Kurosawa oli Sturgesin versiosta niin otettu, että lähetti tälle lahjaksi seremoniallisen miekan.

Seitsemän samurain kertomus on viimeksi päivitetty valkokankaalle 2016, kun Antoine Fuqua ohjasi oman onnistuneen versionsa aiheesta. Kiveäkin kovempien mutta inhimillisyytensä säilyttäneiden ammattitappajien asettuminen rauhaa rakastavien maanviljelijöiden ja kyläläisten puolelle vastustamaan roistojen tyranniaa tuntuu olevan aihe, joka onnistuu ylittämään kulttuurien väliset raja-aidat ja koskettamaan ihmissielun ikuista kaipuuta pahalta varjelevaan kaitselmukseen. Asetelma, jossa isoveli tulee ja vetää pahoja poikia turpaan jos nämä kiusaavat heikompiaan, on ikuinen ja vetoaa miltei kaikkiin riisuen turhat kulttuurin pintakiiltoa edustavat moraaliset pohdinnat siitä, saako väkivaltaa käyttää itsepuolustukseksi vai ei. Tietenkin saa, julistavat Kurosawan elokuvat ja westernit yhä uudelleen ja uudelleen. Omaa tonttiaan saa ja pitää puolustaa. Kurosawasta kirjoitettaessa korostetaan aina ohjaajan humaaniutta huomaamatta, että väkivalta vasta inhimillistä toimintaa onkin.

Kurosawan tuntemaa vetoa länsimaista kulttuuria kohtaan alleviivasi myös Shakespearen Macbethiin perustuva Seittien linna (Kumonosu-jô, 1957). Toinen Shakespeare-filmatisointi eli Kuningas Leariin perustunut Ran vuodelta 1985 on jäänyt valitettavasti pois tästä kokoelmasta, vaikka Kurosawan uran loppuvaiheilla väreissä filmattu elokuva olisikin tarjonnut hyvän vertailupohjan kolmisenkymmentä vuotta aiemmin tehtyyn Seittien linnaan, joka ainakin itselleni on jäänyt kaikkein vieraimmaksi ja myös vieraannuttavammaksi Kurosawan elokuvaksi. Länsimaisen teatteriperinteen yhdistäminen Japanilaiseen noh-teatteriin on yrityksenä mielenkiintoinen ja tarjoaa varmasti Shakespeare-entusiasteille paljon riemukkaita oivaltamisen hetkiä. Omasta mielestäni lopputulos oli jäykkä ja turhan teatraalinen, eikä vedä vertoja muille Kurosawan samurai-aiheisille elokuville.

Paljon mielenkiintoisempi tapaus ja samalla vaikutusvaltaisempi länsimaisen elokuvan kannalta oli Kurosawan seuraava elokuva Kätketty linnake (Kakushi-toride no san-akunin / The Hidden Fortress, 1958), jossa Kurosawa pääsi ensimmäistä kertaa käyttämään laajakuvatekniikkaa. Viimeistään tässä vaiheessa Kurosawa uskalsi antaa komiikalle tilaa elokuvissaan. Kätketty linnake edelsi Yojimboa ja sitä seurannutta Sanjuroa (1962), ja sen on nähty antaneen vaikutteita etenkin Italowesternin tyylille, jossa huumorilla on vankka sijansa ja sankarit ovat usein moraaliltaan häilyviä resupekkoja. Ainakin se inspiroi George Lucasia tämän suunnitellessa Tähtien sota -elokuvia: prinsessa ja miekat on opiskeltu huolella, samoin hupaisat ja toilailevat sivuhahmot.

Kurosawalta oppia ja inspiraatiota ovat ammentaneet Lucasin lisäksi tämän aikalaiset Francis Ford Coppola, Martin Scorsese ja Steven Spielberg, jotka kaikki ovat tunnustaneet Kurosawan yhdeksi oppi-isistään. Miltei kaikki 1970-luvulla suuruuteen nousseet ohjaajalegendat ovat filmikoulujen kasvatteja, joilla on ollut mahdollisuus opiskella laajasti elokuvan historiaa katselemalla elokuvia, ei pelkästään lukemalla niistä.

Seitsemän samurain lisäksi varsinkin Yojimbo (joka tarkoittaa henkivartijaa) on innoittanut länsimaisia elokuvantekijöitä. Yojimbon on sanottu perustuneen Dashiel Hammettin kirjaan Red Harvest. Kurosawa kertoi itse, että juonen innoittajana toimi 1942 filmattu versio Dashiel Hammettin kirjasta The Glass Key (1931). Kurosawa-tutkijat Manny Farber ja David Desser ovat sillä kannalla, että Red Harvest oli kuitenkin suurin innoittaja elokuvalle. Niin tai näin, Yojimbo on moderni mies, joka seuraa rahaa, ei traditiota. Feodaalinen yhteiskunta on sortunut, eivätkä vanhat samuraiden moraali- ja lojaalisuuskoodit enää päde. Samurait joutuvat rakentamaan identiteettinsä uudelleen muuttuneessa yhteiskunnassa.

Kurosawa näyttääkin useimmissa elokuvissaan samurait lähinnä vahvimman sotaherran palveluksessa riehuvina palkkatappajina ja juoppolaumana, joille vanhojen hyveiden perinnön muistavan samurain on näytettävä oikea tie – tai sitten tapettava koko porukka taidokkaalla miekankäsittelyllä ja ovelilla juonilla, jotta samuraiden hyveellisyys ja maine olisi jatkossakin taattu. Samaa samuraihyveiden törmäämistä moderniin, muuttuneeseen maailmaan on käsitelty John Zwickin ohjaamassa elokuvassa Viimeinen samurai (The Last Samurai, 2003), jonka pääosissa nähtiin Tom Cruise ja Ken Watanabe. Myös tämä elokuva yhdisti varsin konkreettisella tavalla teollistuvien länsimaiden vanhojen moraalisäännösten ja Japanin feodaaliajan samurai-ihanteiden sortumisen.

Ensimmäiseksi Yojimboa ehti versioimaan 1964 italialainen Sergio Leone elokuvalla Fistful of Dollars, joka kuitenkin sai ensiesityksensä Yhdysvalloissa vasta 1967 pienen lakiteknisen kömmähdyksen takia. Sergio Leone tai hänen tuottajansa eivät nimittäin huomanneet kysyä Kurosawalta tai tämän studiolta lupaa saati hankkia oikeuksia uudelleenfilmatisointiin, joten Kurosawa haastoi Leonen oikeuteen ja sai osan Leonen version tuotoista, huhun mukaan jopa enemmän rahaa kuin omasta elokuvastaan. Joka tapauksessa Yojimbosta tuli Kurosawan suurin kaupallinen menestys.

Leonen versio Yojimbosta toimi hienosti ja sen pääosan esittäjästä Clint Eastwoodista tuli kertaheitolla ikoninen "mies vailla nimeä". Muita Yojimboon pohjautuvia filmatisointeja ovat esimerkiksi Franco Neron tähdittämä ja Sergio Corbuccin ohjaama Django (1966) sekä Walter Hillin ohjaama Last Man Standing (1996), jota tähdittivät Bruce Willis ja Christopher Walken.

Vaikka Kurosawan samurai-kokoelma ei olekaan niin kattava kuin se voisi olla, niin mukana olevat elokuvat on digitaalisesti restauroitu ja kuvan sekä äänen suhteen elokuvat pääsevät oikeuksiinsa. Tältä osin kokoelma lunastaa paikkansa elokuvanystävän hyllyssä.