A Good Year - Mainio vuosi kotikatsomo

Miten voisinkaan olla pitämättä romanttisesta komediasta, joka kerrankin ei aiheuta sitä inhaa reaktiota, että tekisi mieli laittaa tekohampaat toisin päin ja alkaa syödä omaa päätään. Ja jonka pääosassa ei kekkuloi aataminomenaa puristava Hugh Grant tai myötähävettävän hönö Ben Affleck. Verisimmistä kekkereistä paremmin tunnetut herrat Crowe ja Ridley osaisivat varmaan tehdä mukiinmenevän musikaalinkin, tiedä heitä.

Mutta sellainen Mainio vuosi on, mukiinmenevä. Ei enempää eikä vähempää. Ja se riittää, sillä tuntuu melkein elostelulta vaatia romanttiselta komedialta nykyään mitään suurempaa. Genressä on toki tehty mestariteoksia, mutta niitä saa kaivaa lajityypin kulta-ajalta kaukaa vuosikymmenten takaa. Eikä mikään elokuva, jossa näyttelee Albert Finney, voi olla läpeensä huono.

Crowen näyttelemän lontoolaisen pörssinilkin lopullinen syrjähyppy tyystin toisenlaiseen elämään, itsetarkoitukselliseen kulttuurishokkiin, perustuu pitkälle Peter Maylen omaan tositarinaan. Hän työskenteli mainospomona Lontoossa ja New Yorkissa, kunnes teki vuonna 1975 yllätyskäänteen hylkäämällä syntisen ja hektisen elämänsä ja muuttaa pamautti Ranskan Provenceen. Siellä Mayle on häärännyt viininviljelijänä ja kirjailijana ja kuulemma on siellä myös pysynyt.

Eikä mikään ihme, jos elokuvaan on uskominen. Ranskalaisella maaseudulla ihmiselle käy kuin priimalle punaviinille, vanhetessaan sitä vaan paranee ja luonteessa riittää vivahteita vaikka muille jaettavaksi. Sitä paitsi sopii myös mukaurbaanille suomalaisjurrikalle tällainen menneisyyden muistelu lapsuuden kesien kautta. Kehtaan tunnustaa tiristäneeni rakkaiden muistojen kultaamalle ajalle pari orastavaa kyyneltä, kun oli hyvin helppo myötäelää Crowen roolihahmon taaksepäin katsomista.

Mainio vuosi on Hollywood-tuotannoksi poikkeuksellisen mainio siksikin, että se malttaa pitää jalat maassa romanssienkin iskiessä rauhaisan maaseutuelon keskelle. Kauttaaltaan sujuvaa ja leppoisasti soljuvaa elokuvaa tukevat hallitut roolisuoritukset. Russell loistaa kuten aina ja vetää muutkin perässään. Tässä elokuvassa ei päähenkilön elämänmuutoksessa ole mitään suurta havahtumista, jollaiset ovat kovin ärsyttäviä. Ennemminkin miten käy tapahtuu, koska niin vain käy. Tikanpoika palaa puuhun.

Itsekin mainosnikkarina husannut Scott tietää, miten oleellinen kiteytetään. Ja se tapahtuu yksinkertaistamalla. Siksi Mainiota vuotta voi aluksi erehtyä pitämään hieman valjuna, kun se ei elämöimällä ilakoi eikä juhlavasti julista, mutta valju se ei ole, varsinkaan amerikkalaisena elokuvana, joka puhuu hyvistä asioista. Sitä katsoessa nauraa aidosti, vaikka elämää suurempia vitsejä ei ole tarjolla. On vain niin hyvä fiilis, että hiukan pakkaa hekotuttamaan. Mainio vuosi on todella rehevää ja tasokasta punaviiniä, jonka voi kuitenkin kumota sielunsa syövereihin vaikka mukista. Ei maalla tyylipisteitä jaella. Menee se mukistakin.