Bensakanisterit räjähtelevät, kumi palaa ja pelti kolisee, ilman raskasmetallipitoisuus kasvaa vahvasti sallittujen direktiivien yläpuolelle ja pappa ja poika Sheen päästelevät kuin viimeistä päivää. Onko elokuva siis Opel-teinikansakollien hengenravintoa ja adrenaliinipiikki toiveelle päästä kepittämään muutakin kuin vaihdekeppiä perjantaisen korttelirallin päätteeksi? Bret Michals sanoutuu irti 50 miljoonan keikassaan kaikista pyrkimyksistä tehdä mitään varteenotettavaa tai kultivoitunutta taidetta. Aivoton rymistely ei herätä filosofista tai ylipäätänsä minkäänlaista keskustelua taiteen syvimmästä olemuksesta, mutta se toimii välttämättömänä hengenterapiana. Taide-elokuvan, ja mikä pahempaa tekotaiteellisen paskan, sijasta on mukava välillä rentoutua elokuvan parissa, josta jää kutakuinkin hyvä mieli ja jonka parissa ei pahemmin tarvitse ahdistella seittiintyneen ullakkokerroksen solumättäitä.

50 miljoonan keikka on kaikkine vahvuuksineen ja heikkouksineen kelpo leffa, jonka katsoo pahemmin turpavärkkiänsä ja otsanahkaansa rypistelemättä. Se ei ahdista katsojaansa teennäisen hienostuneella symboliikalla, esteettisyyttä tavoittelevilla leikkauksilla ja hidasteilla tai jatkuvasti katsojaansa koettelevilla juonenkäänteillä, joita nyt nykyään kaikkein surkeimmatkin pyristelyt ovat väärällänsä John Woon elokuvien saaman Hollywood-suosion myötä. Mikä voikaan olla tuskaisampaa kuin katsella elokuvaa, jota ohjaaja on yrittänyt vähin ja koetelluin eväin sorvata numeroa suurempaan kokoon! Bret Michaels ei sen sijaan kosiskele taidekriitikoita elokuvallaan, vaan tarjoaa 50 miljoonan keikalla sitä, mitä kansa kaipaa ihan niin kuin terveeksi vaihteluksi - ryhdikkään rymistelyn vailla taiteellisia tavoitteita.

* *
Arvostelukäytännöt