1990: The Bronx Warriors kotikatsomo

Italialainen kulttiohjaaja Enzo G. Castellari innostui 1980-luvun alussa postapokalyptisista toimintaelokuvista. Hän päätti ohjata niitä itsekin huomattuaan kuinka Mad Maxit ja John Carpenterin ohjaama vuoden 1981 Pako New Yorkista menestyivät. Ronskisti ja härskisti hittileffoja lainaamalla syntyivät samana vuonna sekä sekopäinen kulttielokuva Uudet barbaarit että Bronxin asfalttisoturit (1990: I Guerrieri del Bronx).

Tarinan mukaan jälkimmäisen elokuvan tuottaja ajoi New Yorkissa ollessaan vahingossa väärälle metropysäkille ja päätyi Bronxiin. Bronxin tunnelma inspiroi ajatuksen synkästä lähitulevaisuudesta, jossa vaaralliset jengit ovat ottaneet vallan. Bronxin asfalttisoturit ei ole yhtä kajahtanut kuin Uudet barbaarit, mutta se on jämäkämpi ja teknisesti vakuuttavampi. Esimerkiksi Italiassa kuvatut sisäkohtaukset ja Bronxissa kuvatut ulkokohtaukset sulautuvat hyvin toisiinsa. Teokset vahvimmat viihdearvot ovat mehevissä sivuhahmoissa ja mitä ihmettä -kohtauksissa, joissa Castellarin tilannetaju pääsee oikeuksiinsa.

Hyvänä kohtausesimerkkinä on mahtipontinen jengitapaaminen meren rannalla. Pitkä otto jengiläisten kokouksesta saa lisäpontta oudosta hevirumpalista, joka paukuttaa minuuttikaupalla ilman, että kukaan puhuu mitään. Heppu sattui olemaan oikeasti rannalla soittamassa, kun elokuvantekijät tulivat paikalle, ja koska rumpali ei lähtenyt poiskaan, niin hänet otettiin mukaan elokuvaan takomaan rumpusooloaan. Tämäntapaisessa luovassa elokuvahulluudessa Castellari on parhaimmillaan.

Motoristijengiläiset ovat Tom of Finland -henkistä nahkanuttuista viiksi- ja niittiväkeä. Muiden jengiläisten ulkomuodot on ilmeisesti heitetty arvalla, kuten Kellopeli Appelsiini -imitaattorit, rullaluistelevat lätkäjätkät, vaarallisesti steppaavat kabareejengiläiset ja kummituksiksi sonnustautuneet räsypekat. Mukana on myös oikeita rikollisia kuten moottoripyöräjengiläisiä, joiden tarjoama suojelu oli tarpeen Bronxin ulkokuvauksiin. Alue oli oikeasti pahamaineinen 1980-luvun alussa.

Fiilistelevä, epäkoherentti käsikirjoitus ei juuri piittaa juonen yhteneväisyydestä vaan luottaa siihen, että sopiva äkkikäänne tai yliampuva turbovaihde riittää hyppäämään juoniaukkojen ohi. Esimerkiksi alussa pohjustetaan vahvasti sitä, että Bronx on ei-kenenkään-maata, jonka suhteen yhteiskunta on luovuttanut eikä poliisilla ole mahdollisuuksia ylläpitää lakia. Lopussa parinkymmenen poliisin joukko pääsee kuitenkin muitta mutkitta paikan päälle rökittämään jengiläisiä. Asiaankuuluvasti ratsupoliiseilla on aseenaan liekinheittimet, miten muutenkaan.

Teosta ei kannata lähestyä sen päähenkilöiden ja heidän tarinakaariensa suhteen, sillä tarjolla on kehnoa ylinäyttelyä ja puisevaa pullistelua. Naispääosassa oleva, karkuteillä olevaa perijätärtä esittävä Stefania Girolami tekee monessa suhteessa sofiacoppolat. Ohjaaja on hänen isänsä, ja lyhyen näyttelijäuran jälkeen Girolami siirtyi kameran taakse. Hän toimi muun muassa apulaisohjaajana ensimmäisessä ja edelleen onnistuneimmassa videopelifilmatisoinnissa Super Mario Bros (1993).

Lyhyeksi jäi myös Girolamin vastaparin, jengijohtaja Trashia esittäneen Mark Gregoryn ura. Punttisalilta 17-vuotiaana löydetty Gregory jättää aidanseipäät kakkoseksi puisevalla roolisuorituksellaan ja jäykällä askelluksellaan. Trashin kävely näyttää siltä kuin isompi hätä olisi päässyt kireisiin nahkahousuihin. Ensisijaisesti Gregory keskittyy pullistelemaan rintalihaksia avonaisessa nahkapaidassa, joka on selvästi lainattu Manowarin laulajalta Eric Adamsilta.

Sen minkä Bronxin asfalttisoturit päähenkilöidensä suhteen häviää, se voittaa mehukkaissa sivuhahmoissa. Karismaattinen blaxploitaatiokuningas Fred Williamson kannattelee lähes yksinään elokuvan viimeistä kolmannesta hustler-henkisenä jengiruhtinaana. Amerikkalainen tv-tähti Vic Morrow ottaa puolestaan kaiken ilon irti konnan roolistaan. Morrowin psykopaattinen tappajapoliisi Hammer raakkuu olevansa jumala ja haluavansa vain tappaa. Ainoana selityksenä elokuva tarjoaa sen, että myös Hammer on kotoisin Bronxista. Ovat ne kovat kulmakunnat.

Sympaattisen oloista B-elokuvaa kohtaan on helppo tuntea lukkarinrakkautta. Vaikka teos ei ole Castellarin parhaimpia niin siinä on häpeämätöntä bravadoa, ja se jää paremmin mieleen kuin nykypäivän ison rahan toimintapätkät, joissa persoonallisuus ja kyky tarttua hetkeen puuttuvat usein täysin.