Zootropolis – eläinten kaupunki valkokangas

Buddy- ja kyttäelokuvista konseptinsa lainannut Disney-animaatio olisi vielä viime vuosituhannella ollut ennenkuulumatonta. Maailma muuttuu. Lasten viihteessäkin sadut ja tarinat ovat saaneet tehdä tilaa vauhdille ja toiminnalle, kun lastenelokuviin on ammennettu yhä enemmän vaikutteita vanhempien populaarikulttuurista. Pahimmillaan elokuviin on tuupattu sellainen populaarikulttuuriviittausten ristituli, että katsomon puolella ei ole voinut olla enää varma kenelle elokuva on suunnattu. Kohderyhmä on vaikuttanut lipsahtaneen lapsista heidän vanhempiinsa.

Parhaimmillaan kahdella tasolla operoivat elokuvat ovat todellisia koko perheen elokuvia tarjotessaan lapsille vauhdikasta ja arvopohjaltaan tervettä seikkailua samalla, kun vanhemmat voivat uppoutua tapahtumatason taustalla oleviin laajempiin teemoihin ja viittauksiin. Homman pitäminen hanskassa ei ole kuitenkaan helppoa. Disneyn tuoreimmassa animaatiossa, Zootropolisissa, tässä on pääpiirteittäin onnistuttu.

Poliisielokuvien kliseistä ja stereotypioista ammennetun tarinan hahmoiksi on valjastettu eläimet ja pääjuoni kulkee tuttua latua, jossa sankarit vaikeuksien kautta voittavat niin itsensä kuin vastustajansa. Ja samalla kasvetaan yksilöinä.

Ihmishahmoilla tai peräti näytelmäelokuvana kyse olisi sietämättömästä katselukokemuksesta, mutta kun pääosassa ovat eläimet, joiden luontaiset ominaisuudet määrittävät hahmojen vastineita ihmismaailmassa, lopputulos on parhaimmillaan jopa oivaltava. Esimerkiksi virastojen asiakaspalvelun hitaus selittyy sillä, että työntekijät ovat laiskiaisia.

Zootropolisin keskushahmo on sinnikäs pupu nimeltä Judy, joka kaikkien hämmästykseksi pääsee poliisiksi ja muuttaa porkkanatilan auvosta suurkaupungin melskeeseen. Poliisivoimissa pupua ei oteta tosissaan vaan Judy passitetaan parkkipirkoksi. Sinnikkyydellä Judy pääsee tutkimaan kadonneen saukon tapausta ja aisaparikseen hän saa kohtalon sanelemana vastentahtoisen Nick-ketun.

Toiminnallista tarinaa viedään eteenpäin rivakalla tahdilla ilman, että tarina ja sen hahmot jäisivät toiminnallisuuden jalkoihin. Kokonaisuus on tasapainossa ja hyvin rytmitetty elokuva pysyy liikkeessä koko pitkähkön kestonsa ajan.

Elokuvan pääteema on selkeä. Stereotyyppiset eläinhahmot rinnastetaan suoraan ihmisiin, mikä ei jääne lapsikatsojiltakaan oivaltamatta. Stereotypioiden kautta tuodaan esiin ennakkoluulojen ja asenteiden ongelmallisuus. Ulkoisten ominaisuuksien ja menneisyyden varjojen sijaan huomio pitää kiinnittää yksilöihin. Yleistäminen ja kaikkien niputtaminen samaan kastiin ulkonäön tai taustan suhteen ei ole hyväksyttävää, eikä edes järkevää. Ja yksilökin voi elämänsä aikana muuttua, kukaan ei pysy samanlaisena läpi elämänsä, sillä kokemukset muuttavat ajattelua ja persoonaa.

Laajaa tematiikkaa ei ole kätketty rivien väliin vaan asiat imaistaan ja käsitellään hyvin suoraviivaisesti. Eläinhahmot tekevät tämän mahdolliseksi. Ihmishahmoilla vastaava ei olisi onnistunut edes animaatiossa ilman, että jokin ryhmä pillastuisi ja pahoittaisi mielensä.

Zootropolis tulee ensi-iltaan hämmentävän ajankohtaisena. Eurooppaa hallitseva pakolaiskriisi on nostanut ennakkoluulot siinä määrin pinnalle, etteivät lapsetkaan ole voineet siltä välttyä. Nyt jos koskaan on tärkeää ymmärtää, että toisenlaisilta näyttävät ja vierasta kieltä puhuvat ovat pohjimmiltaan usein hyvinkin samanlaisia kuin me – eritoten lasten kokemusmaailmassa. Luutuneet asenteet ja ennakkoluulot luovat lapsienkin maailmassa kuilua, jonka ylittäminen muuttuu iän myötä aina vain vaikeammaksi.

Hyvästä perussanomastaan huolimatta Zootropolisin eläinhahmojen stereotypiat eivät kaikilta osin ole onnistuneita. Monet eläinhahmot jäävät tyypittelyn uhriksi, kun hahmoille ei anneta tilaa kasvaa tai näyttäytyä muuna kuin sinä kaavamaisena käsityksenä, joka eläimestä on kulttuurissamme vallalla.

Paradoksaalisinta Zootropolisissa on se, että samalla kun elokuva puhuu kaikkien hyväksymisestä sellaisina kuin ovat, elokuva ylläpitää ulkonäkökeskeistä kauneuskäsitystä. Elokuvan miespuoliset eläinhahmot haaveilevat lajiin katsomatta samasta sairaalloisen laihasta gasellitytöstä, joka on kaikkien huulilla ja korvilla oleva pop-tähti. Eli kärjistetysti disneyläisessä arvomaailmassa etniset ja kulttuuriset ennakkoluulot eivät ole suotavia, mutta menestyminen ja tähteys edellyttävät silti sitä tiettyä ulkonäköä.

Kokonaisuuden kannalta lipsahdus on pieni mutta ärsyttävä. Elokuvan pääsanomaa se ei kuitenkaan vesitä saati heikennä teoksen toimivuutta koko perheen toiminnallisena seikkailuna.

Aivan perheen pienimmille elokuva ei sovi. Vaikka varsinaista väkivaltaa elokuvassa ei liiemmin ole, niin kyttä- ja buddy-elokuvien perinteiden mukaisesti toiminta on reipasta ja jännittävää, paikoin jopa ahdistavaa, joten seitsemän vuoden ikärajasta on hyvä pitää kiinni. Sitä nuoremmille elokuva lienee tarinallisestikin turhan haastava. Keskeisin kohderyhmä löytynee alakouluikäisistä.