Zero Day - nuoret tappajat valkokangas

Ben Coccion Zero Day kertoo Columbinen lukion vuoden 1999 verilöylystä, jossa kaksi koululaista murhasi 13 ihmistä ja lopuksi ampui itsensä. Michael Mooren dokumentti Bowling for Columbine (2002) aloitti aiheen käsittelyn taustoittamalla tapahtumiin johtaneita mahdollisia syitä ja asenteita. Samaan tragediaan perustuvan Gus Van Santin ohjaaman Elephantin (2003) flegmaattista ja tyhjänpäiväistä ajelehtimista on kauniimmin kuvailtu runolliseksi. Se näyttää tapahtumat varsin erikoislaatuisesta näkökulmasta, kieltäytyy etsimästä minkäänlaisia vastauksia tai syitä, ja mässäilee suhteettomasti vastenmielisellä päätösjaksollaan. Zero Day valmistui ennen Elephantia, mutta näitä kahta ei oikeastaan kannata vertailla. Zero Day toimii aivan eri keinoin ja pyrkii selvästi haasteellisempaan tutkielmaan.

Nuoret tappajat laativat huolellisen suunnitelman ja valmistautuvat kostoonsa. He jatkavat päällisin puolin normaalia elämää, mutta vaalivat tulevaa vallankaappaustaan ja sokeutuvat kaikelle muulle. Poikia katsellessa ja kuunnellessa herää outoja tunteita. Elokuvan realistisuus on hämäävää, sillä kotivideomaisessa, päiväkirjaa mukailevassa toteutuksessa on tehoa. Välillä täytyy muistuttaa itseään, että kyseessä on ohjaajan tulkinta, joka on sittenkin vain subjektiivinen näkemys. Nuorukaiset ovat suurten puheidensa ja suhteettoman vihansa takana fiksuja nuoria miehiä, jotka pohtivat paljon ja joilla on ironiantajua. Andre Keuck ja Calvin Robertson onnistuvat haastavissa osissaan uskomattoman hyvin, he ovat luontevia, ristiriitaisia hahmoja. Yllättäen heistä alkaa pitää.

Poikien välillä on harvinainen yhteys ja ymmärrys, oli se sitten ystävyyttä tai seksuaalista rakkautta, siihen elokuva ei suuremmin ota kantaa. Varsinkin herkkä ja avoimempi Calvin tunnustaa kameralle sisimpiä ajatuksiaan, jotka paljastavat eksyksissä olevan, yksinäisen pojan. Andre on heistä kahdesta synkempi, traumaattisempi. He tallentavat videopätkiinsä tunnustuksia ja faktatietoa suunnitelmasta tarkoituksenaan testamentata ne medialle. Pyrkimys rehellisyyteen kuitenkin lopulta paljastaa seikan, jota pojat eivät itse pysty näkemään.

He ovat todellakin vain tavallisten amerikkalaisperheiden poikia, kunnollisia ja rauhallisia. He ovat koulukiusattuja. He pelaavat tietokonepelejä ja harrastavat ampumista. Näistä elementeistä voi yrittää hakea syitä tapahtumiin. Mutta kuten pojat itsekin vakuuttelevat, tietokonepelit, synkkä musiikki tai viihdekulttuuri eivät ole suoranaisia syitä tapahtumiin. Väkivallan viihteellistäminen ja estetisoiminen, ja sen kyllästämä maailmankuva ovat tietysti suuntaa tarjoavia virikkeitä, mutta kukaan ei päädy tappamaan vain koska telkkarissa niin tehdään. Pojat ovat totaalisesti sokeutuneita siitä vallasta, jonka he ovat päättäneet ottaa omiin käsiinsä. Heidän puheissaan on pelottavaa ylimielisyyttä. He ovat kääntäneet kiusattuna olemisen ja erilaisuuden vaaralliseksi voimavarakseen. "Me olemme jumalia", he julistavat. He myös spekuloivat median suhtautumista tulevaan tragediaan ja uskovat ja toivovat tulevansa kuuluisiksi.

On oireellista, että maassa, jossa individualismin ja vallan ihailu on äärimmäistä ja jossa yksilöllä todellakin on valtaa – jota huolestuttavassa määrin käytetään täysin mielivaltaisesti – tapahtuu jotain niin brutaalia kuin Columbinen verilöyly. Amerikkalaisen yhteiskunnan välittämät viestit yksilön mahdollisuuksista vaikuttaa aktiivisesti omaan epätyydyttävään kohtaloonsa ruokkivat kaltoin kohdeltua, kostonhimoista mieltä mielikuvilla, joissa vallanhimo ja jumaluuden tavoittelu saattavat vääristää suhteellisuudentajun täydellisesti. Mutta vastaavanlaisen suunnitelman toteuttamiseen tarvitaan myös suunnaton määrä vihaa ja tuhoamisen halua sekä palava huomion ja kuulluksi tulemisen tarve. Todellisia motiiveja ei kukaan muu pystykään ymmärtämään kuin teon tekijät itse. Uhrin ja syyllisen rooleja on helppo jakaa, mutta Zero Day ei tätä tee. Internet on pullollaan aiheesta kyhättyjä virallisia ja epävirallisia sivustoja ja keskustelufoorumeita. Huolestuttavinta on lukea niistä, kuinka tosissaan nuoret ihannoivat murhaajakaksikkoa, samaistuvat heihin ja nostavat heidät kidutetuiksi, väärinymmärretyiksi marttyyreiksi, joiden teolle nähdään oikeutus.