Zambezia – lintukodon siipiveikot valkokangas

Eteläafrikkalaista elokuvaa näkee meillä harvoin teatterilevityksessä. Vielä harvemmin on täällä tai missään muuallakaan nähty eteläafrikkalaista tietokoneanimaatiota. Zambezia – lintukodon siipiveikot on tuotannollisesti tällainen harvinaisuus. Valitettavasti sen sisältö ei vain ole harvinaisen onnistunut eikä varsinkaan yhtään omaperäinen.

Elokuvan tarina on kuin kimppu savannille kuivuneita kliseitä. Puoliorpo haukanpoika Kai, jolla on vaikea isäsuhde, lähtee kodistaan kohti kaukana kimmeltävää lintukaupunkia Zambeziaa. Teinillä on tavoitteena päästä kaupunkia puolustavan Hurrikaanit-lintulentueen jäseneksi. Kun lintujen asuttamaa onnelaa uhkaa keljujen vaikkakin tyhmänpuoleisten marabuhaikaroiden avittama Budzo-leguaani, on aika lunastaa sankarin paikka ja oppia, miten elää yhteisössä.

Tietokoneanimaatioita tehdään tätä nykyä varmaankin maassa kuin maassa ja kaikilla mantereilla. Teknologian halpeneminen ja ohjelmien kehitys ovat antaneet menestyksen mahdollisuuden muillekin kuin vain amerikkalaisille jättituotantoyhtiöille. Pixarin johdolla jenkkistudioiden teknisestä etumatkasta kertookin enää pieni mutta selkeä ero digitaalisten animaatiohahmojen viimeistelyssä. Tällainen tekninen muotoseikka ei tietenkään vaikuttaisi suuntaan tai toiseen, jos elokuvan sisältö olisi kohdallaan. Zambeziassa itse tarinakaan ei kuitenkaan nouse lentoon, ei edes keskivertovarpusparven verran.

Zambesia – lintukodon siipiveikot ei jaksa kiinnostaa siksi, että elokuvan juonikuviot ovat aivan kuluneita, turhan moneen kertaan nähtyjä. Sivuhahmoja on liikaa, jotta ne ehtisivät saada minkäänlaista luonnetta. Hauskoiksi tarkoitetut kommellukset ja vitsit eivät naurata paljoakaan. Kolmiulotteisuuteen satsaavan lentosuihkailun katseleminen alkaa pian kyllästyttää, kun sillä ei ole tarinan kannalta mitään suurempaa tarkoitusta.

Ainoaksi hieman piristäväksi seikaksi voi nostaa elokuvan musiikin. Vaikka musiikki ei ainutkertaisen afrikkalaista olekaan, se erottuu edukseen verrattuna useiden jenkkituotantojen tusinatason poppisroskaan.

Eihän tämä lentonäytös mitään kurjinta digikuraa ole, mutta aivan liian mitäänsanomaton jättääkseen minkäänlaista muistijälkeä. Rohkeampaa omaperäisyyttä toivoisi afrikkalaisesta animaatiosta löytyvän, vaikka yhteiskulttuurisen maailmankylän markkinoille ollaankin suuntautumassa. Miksi yrittää tehdä samaa, mitä Hollywoodin animaatiojätit tekevät suurella rahalla kuitenkin paremmin?

Etelä-Afrikan valtion rahallisesti tukemaa tuotantoa voisi hyvinkin verrata kotimaiseen Niko – lentäjän poika -elokuvaan jatko-osineen, niin sisällöllisesti kuin tekniseltä tasoltaankin. Kummatkaan animaatiotuotannot eivät kovasta yrittämisestä huolimatta nouse todellisiin korkeuksiin.