Year Of The Horse - Neil Young and Crazy Horse Live valkokangas

Konsertti- ja kiertuedokumentti Year of the Horse on lakipiste ohjaaja Jim Jarmuschin ja Neil Youngin yhteistyölle, joka sai alkunsa Jarmuschin Dead Man -elokuvasta. Vuonna 1953 syntynyt indie-ohjaaja kuvasi Crazy Horsen musiikkivideon Big Time kasimilliselle, rakeiselle filmille, josta Young innostui niin, että halusi tehdä pitemmän elokuvan.

Jarmusch ei mitenkään peittele sitä, että on itse suuri Neil Youngin ja Crazy Horse -yhtyeen fani. Niinpä Year of the Horse ei niinkään ole pelkkä etäännyttävä, kaukaa tarkkaileva dokumentti. Sen sijaan se nousee rujon kauniiksi, raa’aksi ja herkäksi ylistykseksi yhtyeelle, jonka jo 60-luvulta alkanutta musiikkiperinnettä kuvataan samoilla adjektiiveilla. Suurelta osin 8-milliselle filmille kuvattu elokuva tavoittaa kaikessa yksinkertaisessa kauneudessaan Neil Youngin ja Crazy Horsen musiikin ytimen. Kyse on tunnelmasta, ei hienostelevasta kikkailusta. Ja kyse on rytmistä, sen tuottamasta transsista - jostakin puhtaasta kokemuksesta.

Year of the Horse ei ole historiallinen katsaus yhtyeen historiaan. Se keskittyy USA:n ja Euroopan kiertueille vuonna 1996, mutta Jarmusch leikkaa väliin materiaalia myös vuosilta 1976 ja 1986. Pesuhuoneessa kuvatut haastattelut ovat keveitä kommentaareja, huulenheittoja sekä mietiskelyjä menneistä vuosista. Pääpaino on itse musiikissa.

Välttäen turhaa syväluotausta elokuva tuo esille vuorovaikutteisen, dynaamisen kokoonpanon. Selväksi käy, että kuuluisa "crazy horse -soundi" on neljän muusikon - Neil Youngin, Billy Talbotin, Poncho Sampedron ja Ralph Molinan - yhteistyön hedelmää. Se on omistautumista etsimiselle, jatkuvaa lähenemistä kohti musiikin lähdettä. Yhtyeen musiikissa on muodottomuutta ja hallitsemattomuutta, joka kuitenkin selkeytyy live-taltioinneissa sekä Jarmuschin kuvallisissa sommitelmissa. Kuva on häpeilemättä valjastettu paikoitellen jopa mantraa muistuttavan musiikin hypnoottiseksi avuksi.

Jim Jarmuschin Year of the Horse on turvallista tavaraa ohjaajan minimalistisen tyylin sekä tietysti Crazy Horse -yhtyeen rosoisen rock ’n’ rollin ystäville. Elokuvassa onkin sulkeutunutta sisäpiirin tuntua, tiiviyttä, joka uhkaa jättää Neil Youngia tuntemattomat ulkopuolisiksi. Kaikesta huolimatta se on vangitseva johdanto neljän konkarin särmikkääseen, asenteelliseen musiikkiin.

Super 8:lla kuvattu dokumentti onnistuu useita kaltaisiaan konserttitaltiointeja paremmin, koska se näyttää siltä, miltä musiikki kuulostaa. Kyse ei ole vain siitä, että kuvat ja ääni tukisivat toisiaan. Jarmusch pysyy uskollisena omalle tyylilleen sekä Crazy Horsen musiikille. Tyly, rakeinen ja raaka Year of the Horse on laskeutumista lakoniseen ja koskettavaan kauneuteen. Se on tarkoitettu kuunneltavaksi lujaa - koettavaksi, ei analysoitavaksi.