X-Men Origins: Wolverine valkokangas

Mutanttijoukkio Ryhmä-X:stä kertova X-Men-elokuvasarja tuli loogiseen päätökseensä kolmannessa osassaan. Jatko-osien ja varsinkin muodikkaiden trilogioiden lainalaisuuksiin kuuluu, että toiminta ja efektit kasvavat osa osalta. Panoksien lisääminen ei vain jossain vaiheessa enää riitä, ja mitä kuuluisammaksi ja isommaksi näyttelijäkaarti käy, sitä kovemmaksi käyvät palkkavaatimukset. Tästä syystä oli luontevinta keskittyä yksittäisten henkilöhahmojen omiin seikkailuihin.

Kammottavan tökerösti nimetty X-Men Origins: Wolverine on luontevin aloittaja uusille elokuville, sillä Wolverine on Marvel-sarjakuvakustantamon suosituimpia hahmoja ja hänen esittäjänsä Hugh Jackman on paitsi hahmon fani, myös näyttelijöiden kansainväliseen ykköskaartiin noussut tähti.

Teos kertoo Wolverinen alkuperän ennen Ryhmä-X:ään liittymistä ja pohjautuu hahmon tämänhetkiseen historiaan luovasti soveltaen. Käsikirjoittajat kunnioittavat Wolverine-myytin peruspilareita, mutta vähät välittävät Marvel-mutanttien vuosikymmeniä jatkuneen saippuaoopperan pahimmista juonikoukeroista tai eri hahmojen kronologisesta jatkumosta. Fanipojat älähtävät joka tapauksessa, mutta elokuvallisesti monet muutokset toimivat.

Tarinan ytimessä on sekä Wolverinen viha-rakkaussuhde psykoottiseen velipuoleen Victoriin (tuoreesta Uhma-sotadraamasta tuttu Liev Schreiber) että Wolverinen armeija-aikaiset salaiset operaatiot ja päätyminen vallanhimoisen eversti Strykerin (Danny Huston) supersotilasprojektiin. Toisin kuin ensimmäisessä X-Menissä Victoria esittänyt vapaapainija Tyler Mane, Schreiber on oikea näyttelijä ja oivallinen valinta velimiehen rooliin.

Bryan Singerin ohjaamat kaksi ensimmäistä X-Menia kartoittivat varsin syvällisesti vallan tuomaa korruptiota, poliittista ja uskonnollista kiihkomielisyyttä sekä vähemmistöjen asemaa ja kulttuuria. Tsotsi-elokuvasta mainetta niittänyt ohjaaja Gavin Hood sen sijaan tekee lähinnä perusvarmaa käsityötä. Tämä ei kuitenkaan ole välttämättä negatiivinen asia, sillä Hood ei edes teeskentele tekevänsä ”viihde-elokuvaa, jolla on sanoma”. Turhahan se olisikin kalastella poliittisesti korrekteja ja humanistisia irtopisteitä samaan aikaan kun valkokankaalla mätetään ihmisiä turpaan ja pommit paukkuvat.

Singerin teokset ovat omassa luokassaan, mutta Wolverine pitää sen minkä lupaakin olemalla suuren budjetin reipasotteista toimintaviihdettä parhaan a-luokan efekteillä, varsin dynaamisesti rullaavalla juonella sekä asiansa osaavilla, karismaattisilla päätähdillä. Ei enempää, mutta ei missään nimessä myöskään vähempää. Snikt!