Hiipivä tiikeri, piilotettu lohikäärme valkokangas

Turussa 23. maaliskuuta aloittava Kinopalatsi saa komean avajaiselokuvan. Taiwanista amerikkaan emigroituneen Ang Leen paluu juurilleen, kokonaan kiinankielinen, periaasialainen taistelulajimelodraama Hiipivä tiikeri, piilotettu lohikäärme on kymmenen Oscar-ehdokkuuttaan ansainnut. Mikä parasta, ehdokkuudet eivät tarkoita, että filmiä olisi jotenkin amerikkalaistaen vesitetty.

Ang Leen edellinen elokuva, Yhdysvaltain sisällissotaan sijoittunut Ride With the Devil oli siihen asti virheetöntä jälkeä tehneeltä maestrolta karmaiseva pettymys, puistattavan yhdentekevä Skeet Ulrich -vetoinen kasvukertomus. Toisaalta, pakkohan välillä on astua tyhjän päälle, jos ura etenee tyylilajista toiseen kuin sattuman johdattelemana. Tähän asti Lee on ollut parhaimmillaan tiiviissä draamoissa, kuten Jäämyrsky, Syö juo mies nainen, tai Hääjuhlat. Hiipivän tiikerin melskeessä hän osoittaa sittenkin osaavansa salakuljettaa suuret tunteet myös megaluokan actiontuotantoon.

Hiipivä tiikeri, piilotettu lohikäärme on kertomus kostosta, rakkaudesta sekä oppilaana ja opettajana olemisesta. Legendaarinen Li Mu Bai (Chow Yun Fat) on kyllästynyt soturielämään, ja lahjoittaa jo kuulun miekkansakin, Syvän sinisen pois. Tukahdutetun rakkauden Shu Lieniin (Michelle Yeoh) voisi ehkä sytyttää liekkiinsä. Miekan ympärillä alkaa kuitenkin tapahtua asioita, jotka huokuttelevat Lin tarttumaan aseeseensa vielä kerran. Jadekettu (Cheng Pei-pei), Lin vanhan oppimestarin surmannut pahuuden perikuva ilmaantuu maisemiin. Häntä Li on jahdannut kuoleman kostaakseen jo vuosia. Jadeketulla on lisäksi salaperäinen opetuslapsi, jonka turmeltuneisuus ei ehkä sittenkään ole vielä lopullista.

Hiipivän tiikerin taistelukohtaukset nauravat painovoimalle päin naamaa. Niitä on jo ehditty verrata Matrixiin, mutta rinnastus on harhaanjohtava. Mistä muualta Matrixin kung fu -jaksojen tehokeinot lopulta on kupattu kuin Hongkong-toiminnasta? Li, Jadekettu ja kumppanit ovat käytännössä lentotaitoisia. Kymmenien metrien mittaisiin loikkiin pystytään ponkaisemaan seinistä, puun oksalta tai vaikka järven pinnasta. Maahan laskeudutaan kuin ilmatyynyllä.

Leen elokuvassa liitely on harvinaisen hyvin tasapainossa luodun fantasiamaailman kanssa. Itse asiassa filmin voi ajatella peilaavan haavetta taiteelliseen välineen täydellisestä hallitsemisesta. Mestari Li on käytännössä saavuttanut tuon mahdottoman haaveen. Hänen jumalaista inspiraatiotaan ilmaisee oma ruumis, joka kykenee täysin toteuttamaan lähes minkä tahansa ajatuksen. Mestari Leen tehtävä on osoittaa, ettei fantasian toteutuminenkaan tee ihmisestä haavoittumatonta, supersankaria, saati onnellista - Lin johtomotiivi on synkkä. Hän haluaa kostaa kuin kunnian mies.

Hiipivän tiikerin pohjaväri on siis melankolia. Sille on asetettu vastapooliksi opettaja-oppilas-asetelmassa mahdollistuva henkinen kasvu. Nämä suuret teemat nivotaan yhteen elokuvan sydäntäraastavassa finaalissa, jossa rakkaus ja väkivalta leikkaavat lukemattomin tavoin.