Whatever Works valkokangas

Woody Allen on palannut uuden elokuvansa Whatever Works myötä taas tuttuihin maisemiin New Yorkiin, ja monista aiemmista elokuvistaan tutun neuroottisen New Yorkin juutalaisen hahmon pariin. Nyt Allen ei enää esitä itse jo vanhenevaa hahmoaan, vaan työn tekee Larry David, joka on tuttu muun muassa Seinfeldistä. Ja vaikka David suoriutuukin hyvin tehtävästään, on pakko todeta, että hahmo ei ole enää se vanha tuttu sääliä, sympatiaa ja samaistumista tarjoava rakastettava ruikuttaja kuin Allenin itsensä esittämänä.

Tällä kerta äreä, kyyninen ja neuroottinen antisankari on nimeltään Boris Yellnikoff. Boris on kvanttimekaniikkaa tutkinut ydinfyysikko, joka kerran melkein nimettiin Nobelin palkinnon saajaksi. Boris on eronnut rikkaasta ja liian täydellisestä vaimostaan ymmärrettyään, että avioliitto on täydellinen järjellä ajateltuna, mutta tunteen eli rakkauden puuttuessa kuitenkin järjetön. Boriksen ongelma on se, että hän kokee maailman liiankin syvästi, eikä kestä sitä. Koettaessaan tukahduttaa tunteitaan Boris saa paniikkikohtauksia, jotka ovat seurausta järjen ja tunteen epätasapainosta.

Sitten Boris kohtaa itsensä vastakohdan, nuoren naisen nimeltään Melodie St. Ann Celestine (Evan Rachel Wood), joka muuttaa asumaan Boriksen luo. Melodie on järjen sijasta pelkkää tunnetta, iloinen, optimistinen, turmeltumaton luonnonlapsi, jonka kotikaupunki ei liene sattumalta nimeltään Eden. Boris uskoo olevansa nero, ja naiivista Melodiesta hän saakin uskollisen kuuntelijan jatkuvalle paasaukselleen. Boris luulee saavuttaneensa tasapainon rakkaudessa, mutta mikään ei koskaan pysy samana, varsinkaan rakkaus. Jo muinaiset kreikkalaiset filosofit tiesivät, että kaikki virtaa.

Elokuva on yleisilmeeltään kuin teatteriesityksen filmatisointi, ja Allen käyttää vanhaa kikkaansa eli yleisön suoraa puhuttelua päähenkilönsä taholta. Elokuvan juoni on niin älytön, ettei sitä pidäkään ottaa vakavasti, ja ylinäytteleminen lisää etäännyttävää vaikutusta. Lisäksi elokuvan hahmot ovat karikatyyrimäisiä, ja näyttelijöillä onkin varmasti ollut hauskaa kun on kerrankin saanut ylinäytellä niin paljon kuin sielu sietää. Voisi miltei sanoa, että Whatever Works on vakavasti otettava puskafarssi.

Elokuvan pääteema on ehdottomasti rakkaus ja sen järjettömyys. Allen ei esitä vanhaa ja kaiken tietävää oppimestaria, vaan kertoo sen mitä on itse oppinut: rakkaus ei noudata ennalta sovittua käsikirjoitusta vaan pakenee järkeä ja logiikkaa ja etsii omat uomansa, muuttaa muotoaan, tulee ja menee. Jokaisen on etsittävä oma tapansa rakastaa ja olla olemassa, oli se sitten mitä tahansa. Kuten jo elokuvan nimessäkin todetaan, ”whatever works”.

Itselleni jäi hieman sellainen olo, että Allen on hyvästelemässä omaa alter egoaan valkokankaalla. En tiedä, olivatko nämä jäähyväiset, mutta ohjaaja täyttää jo 74 joulukuussa 2009. Whatever Works on juuri sopivan mittainen, viihdyttävä ja filosofinen elokuva, kaikkien Allen-fanien pitää se ehdottomasti nähdä. Ja elokuvan päähenkilön kanssa olen eri mieltä; tämä nimenomaan on hyvän olon elokuva.