Valasratsastaja valkokangas

Niki Caron uusiseelantilainen kasvutarina Valasratsastaja on vangitseva, kuulaan kaunis elokuva. Se sijoittuu Uuden-Seelannin itärannikon maorikylään. Sen asukkaat polveutuvat uskomuksensa mukaan valasratsastajasta, Paikeasta. Paikean miespuolisilla jälkeläisillä on mahdollisuus tulla uudeksi Valasratsastajaksi, kylän päälliköksi. Tehtävän keskeinen vaatimus on kyky kommunikoida valaiden kanssa. Valaat ja ihmiset elävät Valasratsastajan välityksellä ikään kuin symbioosissa, osana samaa yhteisöä.

Uuden sukupolven esikoisena syntyykin odotetun pojan sijaan tyttö. Tämä nimetään synnytykseen kuolevan äidin toiveen mukaisesti Paikeaksi. Konflikti muuttumattomiin heimotapoihin uskovan isoisän kanssa on valmis. Tytön nimeäminen myyttisen alkuisän mukaan on loukkaus. Paikean hiukan vartuttua hän alkaa kaiken lisäksi vaistonvaraisesti ohjautua kohti valasratsastajuutta.

Valasratsastajaa epätoivoisesti kylän pojista valmentava isoisä on traaginen hahmo, mutta Caro on rakentanut sukupolvien välisen kuilun taidolla. Katsoja pidetään kyllä ilman muuta Paikean puolella, mutta vaarin tuskaa ei mielletä pahuudeksi. Hän on vain neuvoton, niin kuin uskonnollisen maailmankuvan järkkyessä ollaan. Sanomaksi muodostuu joustamattomien tapojen vaarallisuus, oli sitten kyse kuinka puolustettavasta ja alkuperäisestä vähemmistökulttuurista hyvänsä. Etsintämissionsa ohjaama isoisä on täysin sokea aiheuttamalleen tuskalle. Hahmossa ei ole kyse yksilöllisestä pahansuopuudesta vaan juuri yksilöllisyyden uhraamisesta, väärin tulkituksi osoittautuvan tradition osaksi tulemisesta, yhteisön hyvä toki päämääränä. Paikeasta taas kasvaa poikkeuksellisen voimakkaalla tavalla yksilö. Tyttö, joka saattaakin olla valasratsastaja, joka osallistuu väkisin tytöiltä kiellettyihin taisteluharjoituksiin.

Keisha Castle-Hughesin satuttavasti esittämä Paikea on siis utooppinen mahdollisuus perinteisten sukupuoliroolien ylittämiseen. Katsojan samastumista Paikeaan helpottaa isoisän uskon ilmiselvä järjettömyys ja Paikean yhtä ilmeinen voima. Paikean ja isoisän konflikti on kahden yhtä voimakkaan uskontulkinnan välinen, hiukan kuin Jeesuksen ja fariseusten välillä. Tieto toisen osapuolen uskon vanhentuneisuudesta sattuu katsomossa saakka. Mutta näinhän kai aina on. Uuden Paikean tuloa, uuden myytin alkua on vaikea nähdä, jos itse elää keskellä muutosprosessin myllerrystä.