War Pony valkokangas

War Pony voitti Cannesin elokuvajuhlilla parhaan esikoiselokuvan Caméra dÓr - palkinnon, eli jättipotin. Samoilla kekkereillä haastattelijoita ohjeistettiin pidättäytymään yhdestä kysymyksestä, nimittäin ohjaaja Riley Keoughin sukulaisuussuhteista. Elokuvalla on myös toinen ohjaaja, Gina Gammell, mutta hänen sukulaisistaan ei kukaan ollut kiinnostunut. Elokuva sen sijaan sai suitsutusta.

Mainitaan siis heti alkuun, että Keogh on vastikään kuolleen Lisa Marie Presleyn tytär, eli Elvis Presleyn tyttären tytär. Kiinnostava yksityiskohta toki, mutta tuskin kovinkaan merkittävä elokuvan kannalta, ellei sitten ajatella nimen takaamaa medianäkyvyyttä, jota näyttelijänä tunnetulle Riley Keoughilla on toki omasta takaa jo muutenkin.

Keoughin toiveen ymmärtää sikäli, että hän halusi kaikkien keskittyvän itse elokuvaan ja sen kuvaamiin ihmisiin sekä olosuhteisiin, joissa he elävät. War Pony on kuvattu Pine Ridgen reservaatissa Etelä-Dakotassa Yhdysvalloissa, Lakota/Oglala-sioux-intiaanien reservaatissa. Näyttelijät ovat paikallisia ihmisiä.

Keough ja Gammell ovat haastatteluissaan halunneet puhua siitä, että mentäessä kuvaamaan ihmisten kotiin on heitä kohdeltava kunnioittaen, tutustuttava ihmisiin, elettävä heidän kanssaan tovi heidän ehdoillaan. Nämä ohjeet ovat varmasti selkeinä myös kaikkien dokumentaristien päässä.

Elokuvantekijöiden vahvana motivaationa on ollut luoda illuusio autenttisuudesta. Tietty epäsuhta ja luokkaero elokuvan tekijöiden ja sen kohteiden välillä tietenkin on, elokuvan tekijät ovat yhteisössä käymässä, kylässä, ja siksi Keough ja Gammell ovat täysin oikeassa. Amerikan intiaaneja on kohdeltu huonosti historian saatossa ja aivan tarpeeksi.

Koska yleisnimeä intiaani ei suosita enää viitattaessa Amerikan alkuperäiseen väestöön ja heidän perillisiinsä, voidaan puhua myös Lakota-heimon asuinsijoista, jonne heidät pakotettiin Yhdysvaltain toimesta 1800-luvun lopulla. Pine Ridgessä on koettu aikoinaan paljon huomiota saanut itsemurhaepidemia, vakavia sisäisiä ristiriitoja, perheväkivaltaa ja ongelmia päihteiden kanssa. Syntyminen Pine Ridgeen ei ole lottovoitto. Työttömyysprosentti on tyly 90. Pine Ridgen alueella on myös Wounded Kneen verilöylyn tapahtumapaikka ja sen muistomerkki.

Lakotat olivat yksi kolmesta sioux-heimosta nakotojen ja dakotojen ohella, elokuvien arkkityyppinen preerioilla ratsastava, biisoneita metsästävä sotaisa heimo, tai kansakunta, Nation, sana jota myös käytetään. Kolme päähaaraa jakautuvat vielä moniin haaroihin, joista monet ovat alun perin laajahkoja perhekuntia.

Alkuperäinen amerikkalainen on sekin mielestäni ongelmallinen termi, koska kaikenlainen puhdasverisyyden todistelu viittaa rasismiin. Alkuperäiset amerikkalaiset ovat satojen vuosien varrella sekoittuneet eri puolilta maailmaa saapuneiden siirtolaisten kanssa. Eräät heimot, kuten cherokeet olivat myös orjanomistajia, jotka omaksuivat laiskan plantaasinomistajan elämäntyylin. Nykyään kiistellään siitä, onko Amerikan intiaani oikeampi termi. Jopa professoritasolla ollaan sitä mieltä, että termien käyttö vaihtelee ajan ja tilanteen mukaan, asia on vain hyväksyttävä.

Sekoittunut verenperintö välittyi esimerkiksi Jimi Hendrixille. Oliko hän siis musta vai intiaani? Onko laulaja Cher valkoinen vai cherokee? Entäpä blueslegenda Muddy Waters? Kuuluisa komanssipäällikkö Quanah Parker? Ainakin itselläni on joskus hieman vaikeaa pysyä perässä siitä, mikä on kulloinkin korrekti tapa ilmaista asioita, vaikka kuinka yrittäisi olla loukkaamatta kenenkään tunteita. Ehkäpä se riittää, että tuntee itse kuuluvansa johonkin joukkoon. Tai tuntee vahvasti, että ei kuulu.

Sana sioux on alkuperältään myös hieman ongelmallinen, sillä alkujaan Ojibva-heimon vihollisistaan käyttämä sana tarkoitti pikku kyytä, ja sitä pidettiin hyvin loukkaavana. Sana on kuitenkin niin vakiintunut kielenkäyttöön, että sitä käyttävät myös kohteet itse itsestään. Sioux merkitsi aikoinaan kaikille naapurikansoille yhtä kuin jatkuva sota ja laajentuminen heidän kustannuksellaan. Nykyään moista menoa paheksutaan ja kauhistellaan valtioiden suorittamana. Vai miltä kuulostaa lebensraum ja sen hankkiminen?

Sotaisat ja urhoolliset siouxit kohtasivat voittajansa laajentuvan Yhdysvaltain muodossa, ja vapaa, itsenäinen preeriaintiaanien elämäntapa katosi ikuisiksi ajoiksi. Luotiin myytti traagisesta, urhoollisesta, uljaastakin intiaanista – Vanishing Indian – jonka oli määrä väistyä historian näyttämöltä vahvemman, laajenevan kansakunnan tieltä. Alkuperäiset asukkaat eivät kuitenkaan kadonneet mihinkään, he menettivät elämäntapansa ja kulttuurinsa, ja siinä rytäkässä identiteettinsä.

Nykyään alkuperäisten amerikkalaisten kulttuuria on elvytetty, ja moni on saanut identiteetilleen vahvistusta ja sitä kautta apua päihde- ja identiteettiongelmiinsa. On hyvä tietää kuuluvansa johonkin, tulevansa jostakin. War Ponyn kuvastossa tämä näkyy välähdyksinä, jotka eivät kosketa elokuvan päähenkilöitä mitenkään. He ovat moderneja amerikkalaisia, joiden touhuista tulee mieleen Larry Clarkin ohjaama Kids – tämän päivän lapsia (1995).

War Ponyn käsikirjoituksesta vastaavat Franklin Sioux Bob, Bill Reddy ja Gina Gammell. Myös Riley Keough oli muokkaamassa käsikirjoitusta, mutta halusi syystä tai toisesta jättää nimensä pois krediiteistä. Elokuvassa seurataan kahden nuoren tarinaa ja elämää. 23-vuotias Bill (Jojo Babteise Whiting) ja 12-vuotias Matho (Ladainian Crazy Thunder) ovat molemmat sukupolvia jatkuneen toivottomuuden, työttömyyden, näköalattomuuden, köyhyyden, laiminlyöntien ja päihteiden käytön täydellisiä luomuksia. Pine Ridgessä ei hyvin pyyhi, mutta ei sieltä oikein osaa mihinkään lähteäkään. Elokuvan Pine Ridge voisi aivan yhtä hyvin olla nimeltään South Central Los Angeles tai mikä vain Yhdysvaltojen ghetoista. Nuoret amatöörinäyttelijät tekevät hienoa työtä.

Elokuvan juonirunko on hyvin kevyt ja ote dokumentaarinen. Osa sisätilojen kuvista on niin hämäriä, että niistä ei ota tolkkua. Kamera seuraa päähenkilöitään todella läheltä, mutta onneksi heiluvan kameran syndroomalta on vältytty. Elokuva oli ahdistava ja masentava kokemus, mutta vahva kuvaus päähenkilöidensä ajelehtimisessa kohti ei mitään. Matkalla myydään ja käytetään erinäisiä päihteitä ja hoidellaan rikkinäisiä ihmissuhteita. Billin elämään koira tuo hetken valoa. Sitten sekin valo sammuu.

Elokuva alkoi kehittyä pikkuhiljaa jo 2015, kun Keough ja Gammell tapasivat American Honey (2016) -elokuvan kuvauksissa Franklin Sioux Bobin ja Bill Reddyn. Molemmat kuuluvat Lakota-kansaan. Elokuva pohjautuu osin Sioux Bobin ja Reddyn omiin kokemuksiin. Jostain piti kuitenkin haalia kokoon rahoitus.

Elokuvien rahoittajat haluavat rahoilleen tuottoa, ja tunnettu nimi näyttelijäluettelossa takaa näkyvyyden. Riley Keough olisi ollut sellainen, mutta tekijöiden itsensä mukaan valkoisille ihmisille ei löytynyt sopivaa roolia. Tämä ei täysin pidä paikkaansa, elokuvan outo kalkkunafarmarin ja sutenöörin sekasikiö on niin sanotusti valkoihoinen eli tässä tapauksessa ei-alkuperäinen amerikkalainen. Itselleni tämä näyttäytyi dramaturgisesti kömpelönä ratkaisuna, olisi ollut paljon selkeämpää, että reservaatin nuoria naisia hyväksikäyttävä tyyppi olisi ollut osa yhteisöä.

Pine Ridgen reservaatissa on filmattu toki ennenkin. Pelkästään IMDb listaa 42 elokuvaa, niin dokumentteja kuin fiktiotakin. Chloé Zhaon Songs my Brothers Taught Me (2015) on uusimpia filmatisointeja. Fiktion puolelta ehkä kuuluisin elokuva on englantilaisen Michael Aptedin ohjaama hieno rikosdraama Ukkossydän (Thunderheart, 1992). Siinä kahta FBI:n etsivää esittivät Val Kilmer ja Sam Shepard, joiden nimille tuottajatkin varmasti nyökyttelivät hyväksyvästi. Kolmas pääosa oli varattu Graham Greenelle, yhdelle kuuluisimmista intiaaniroolien tulkeista, jonka kaikki varmasti muistavat elokuvasta Tanssii susien kanssa (Dances with Wolves, 1990).

Michael Apted ohjasi Pine Ridgessä samalla kertaa myös historiadokumentin Incident at Oglala (1992), joka kuvasi vuonna 1973 sattunutta ampumavälikohtausta, jossa kaksi FBI:n agenttia sai surmansa. Tämä laajaa huomiota saanut tapaus liittyi American Indian Movementin (AIM), Pine Ridgen asukkaiden ja liittovaltion seriffien väliseen piiritystilanteeseen Wounded Kneen muistomerkin läheisyydessä. Tuon historiallisen piiritystilanteen 50-vuotispäivää vietetään tänä vuonna. YouTubesta voi katsella siihen liittyviä videoita, jos aihe kiinnostaa.

War Pony on vahva näyttö ensimmäiseksi elokuvaksi, mutta ainakaan itselleni se ei ollut se mestariteos, joksi se on jo ehditty julistaa. Toivon, että War Pony tavoittaisi varsinkin nuoremmat katsojat, sillä se on soundtrackiaan myöten elokuva, joka kuvaa tämän päivän nuorten näköalattomuutta Yhdysvaltojen köyhemmän väestönosan keskuudessa.

Elokuvan soundtrack on aivan tuiki tavallista alakulotettua ganstaräppiä, jossa väkivalta- ja huumekuvasto välittävät toivottomuuden ja näköalattomuuden kuulokuvia ympäri maailman. Niin sanottu musiikki tukee täydellisesti elokuvan masentavan jumittavaa epätoivon mielenmaisemaa. Vasta lopussa pilkahtaa valo päähenkilöiden elämään, ja tätä tukee räpin vaihtuminen oikeaan, tunnistettavaan biisiin, jossa on melodia ja laulun sanat. Katsoja saa vihdoin huokaista helpotuksesta. Ehkä vielä on toivoa?