Wanda valkokangas

Elävän kuvan keskus ELKE ry tuo Suomen ensi-iltaan restauroidun version Barbara Lodenin elokuvasta Wanda (1970). Loden käsikirjoitti, ohjasi ja tuotti elokuvan sekä esittää sen nimihenkilöä. Ilmestymisaikanaan Venetsian elokuvajuhlilla palkittu elokuva jäi hänen ainoaksi pitkäksi ohjaustyöksi. 2010-luvulla teos on kerännyt uuden yleisön ja innoittanut runsaasti kirjoittelua feministisistä näkökulmista. Pienellä budjetilla toteutettu, lohduttoman realistinen Wanda on varhaisen indie-elokuvan voimannäyte.

Kun tapaamme kaivosmiehen vaimon, kahden lapsen äidin Wandan (Barbara Loden), on hän irtautumassa perheestään ja työpaikastaan. ”Vapautunut” Wanda päätyy harhailemaan onnettomasti baarista ja yhden yön suhteesta toiseen. Eräässä kiehtovan tarkkailevassa jaksossa hän muun muassa syö pehmiksen, katselee mallinukkeja ostoskeskuksessa, nukahtaa elokuvateatteriin latinokaupunginosassa, ja menettää rahansa. Sattuman kautta Wanda lyöttäytyy kireähermoisen rikollisen Dennis Norrisin (Michael Higgins) mukaan, mistä alkaa toivoton matka läpi periamerikkalaisten pikkukaupunkien.

Apaattinen ja helposti alistuva Wanda ei ole päähenkilönä helpoin mahdollinen. Hänen tekemänsä ratkaisut ovat usein turhauttavia ja aiheuttavat mukana elävälle katsojalle stressiä. Loden tuo epätäydelliseen hahmoonsa tunnistettavaa inhimillisyyttä. Hikistä pahoinvointia huokuva Michael Higgins on myös roolissaan erinomainen. Muut hahmot ovat lähinnä aiemmin näyttelemättömiä statisteja.

Visuaalisesti tietoisen vaatimattomassa elokuvassa on joitakin muistettavia kuvia, kuten kauas sijoitetun kameran taltioima Wanda vaaleissa vaatteissaan kulkemassa valtavien hiilikasojen keskellä. Ennen kaikkea Wanda jää mieleen eksistentiaalisen irtonaisuuden kuvauksena, jossa toteavan realistinen tyyli luo vahvan vaikutelman kodittomuuden tunteesta. Patriarkaalisessa järjestelmässä naisen mahdollisuudet oman elämänsä kontrolliin ovat rajalliset, minkä Wanda saa kokea itse liukuessaan tukahduttavasta kotiäitiydestä arvaamattomien ja väkivaltaisten miesten armoille.

Lodenin elokuvassa ovat läsnä monet studiojärjestelmän hajoamisesta alkaneen, niin kutsutun ”uuden Hollywoodin” aikakauden tyylikeinot ja teemat. Cinéma vérité -käsivarakuva, elliptinen kerronta ja kaiken yllä leijuva ahdistus ja näköalattomuus korvasivat teatraalisemman realismin, josta Lodenin puoliso Elia Kazan tuli tunnetuksi 1940–1950-luvuilla. Uudelleenlöydetty Wanda on siis tärkeä lisäys 1970-luvun amerikkalaisen elokuvan muuten kovin miehiseen kaanoniin. Hienoa, että sen voi nyt meilläkin nähdä isolta kankaalta.