W valkokangas

Anna Erikssonin M-elokuvan pääseminen Venetsian elokuvajuhlien Kriitikoiden viikolle 2018 oli kova saavutus, eikä vain suomalaisella mittapuulla. Elokuva kiersi Suomea festivaaleilla ja yksittäisinä näytöksinä ja poiki M; The Rituals of a Lonely Bitch -näyttelyn Rauman taidemuseossa. M on elokuvana täynnä vimmaa ja pelottomuutta. Samoja kuvauksia nostetaan usein esiin, kun Erikssonista puhutaan elokuvantekijänä. Uusin pitkä elokuva W jatkaa samalla ehdottomalla linjalla.

Madame Eurooppa (Anna Eriksson) on kuolemaisillaan. Palvelijansa (Parco Lee) verta hamuava Eurooppa on kuolonkouristuksista kärsivä kuoleva kolonialismin ruumis, jolle kipu ja mielihyvä ovat ainoat asiat, jotka pitävät hänet elossa. Sota lähestyy hänen viimeistä asuinpaikkaansa, tyhjyyttä kumisevaa ja kylmää instituuttia, jota pyörittävät vanhoihin kaavoihinsa jumiutuneet hoitajattaret. Edes kuolema ei tunnu tulevan heidän rutiiniensa väliin.

Erikssonin edellinen elokuva M oli hämyisä kuvaus naisvihasta, identiteetistä ja vallasta. Se oli enemmän unenomainen tunnelmapala kuin aktiivisesti juonta etsivä tarina, mutta sen paikoin väkivaltaisestakin kuvastosta välittyi aito empatia tarinan keskiöön asettuvaa traagista hahmoa kohtaan. W vie M:n teemoja pidemmälle ja laajentaa niitä. Sen jylhä kuvamaailma huokuu samaa kylmää tunnelmaa kuin koko elokuva. Empatia ja inhimillisyys on kuollut.

Yksinäisyys, iäisyys ja valta saavat W:ssä sukupuolittuneen kehyksen. Teemat itsessään eivät ole kevyitä, mutta niiden käsittely jää pinnalliseksi. M oli aiheiltaan tarkemmin rajattu kokonaisuus ja siihen verrattuna W hamuaa liian monta ja liian monumentaalisia teemoja samaan elokuvaan. Näistä syvimmälle päästään kenties vallan kuvauksessa, joka nostaa esille sukupuolittuneen ja rodullistetun vallankäytön. Valta korruptoi, muuttaa ihmisiä koneiksi ja tappaa. Sille on helppo antautua, ei vain omalle vallanhimolle, vaan myös vallattomuuden tunteelle, joka ajaa hoitajia toistamaan samoja rutiineja käskyjä kyselemättä.

Jos M tuntui kulkevan samassa universumissa David Lynchin kanssa, on W:ssä kaikuja Stanley Kubrickin yksinäisyyden kuvauksista. Loppumattomat käytävät, musiikilliset siteeraukset ja yksinäisyyteensä kyllästyneet hahmot ovat pirstaloituja viittauksia abstraktissa kokonaisuudessa.

Eriksson ei yritä jäljitellä ketään, mutta silti elokuva tuntuu rakentuneen tutuille arkkityypeille. W tuntuu jääneen ennakko-oletusten vangiksi toisin kuin orgaanisempi M aikoinaan, jossa oli intuitiivisempi ote. Jopa ranskan valitseminen W:n pääkieleksi tuntuu valinnalta, joka on syntynyt taide-elokuvan genrekonventioiden kautta ja irtonaiseksi ajatukseksi. W:n kohdalla on asioita mietitty liian pitkälle ja menetetty jotain siitä luontaisesta vaistosta, joka olisi voinut tuoda syvyyttä aiheiden käsittelyyn.

W:n kuvaus on taidokasta ja komeaa. Matti Pyykkö on tallentanut upeasti valon pilkahdukset ja löytää arkkitehtuurin symmetriasta kauneutta. Tekstuurit nousevat lähikuvissa esiin kameran tallentaessa erilaiset kiiltävät nesteet sekä ihon rypyt ja kuopat. Hieno on myös Eriksonin rakentama uhkaava äänimaailma, joka muistuttaa instituuttia lähestyvästä sodasta.

W vaatii katsojaltaan paljon ja on kiinnostuneempi herättämään hänessä voimakkaita tunnereaktioita kuin saamaan katsojan pitämään elokuvasta. Kompromisseja ei ole haettu, eikä niitä varmasti haluta katsomossakaan. Erikssonin kädenjäljestä on mahdoton erehtyä ja hänen peräänantamattomuudessaan on jotain tenhoavaa. Elokuva haastaa katsojansa joka hetki, mutta tämä tuntuu paikoitellen provokaatiolta provokaation takia. On katsojan valinta, kokeeko tämän ehdottomuuden puhuttelevana vai jääkö kaiken vimman jälkeen tyhjä olo.