Vonkka valkokangas

Ei parempaa herkkua juuri voi ollakaan kuin laadukas suklaa. Suklaan syöminen voi olla lähes maaginen kokemus, varsinkin jos suklaan on luonut todellinen suklaamestari, lähes taikuri. Sellainen kuin Villi Vonkka, Roald Dahlin (1916–1990) luoma eksentrinen ja mestarillinen suklaatehtailija. Dahlin romaani Jali ja suklaatehdas (1964) on Dahlin laadukkaan ja äkkiväärän lastenkirjatuotannon parhaita teoksia.

Romaanista on tehty kaksikin elokuvasovitusta, Gene Wilderin tähdittämä vuoden 1971 tulkinta sekä Tim Burtonin vuonna 2005 ohjaama Jali ja suklaatehdas. Jälkimmäisessä Villi Vonkkaa esitti Johnny Depp. Nyt Vonkan saappaisiin astuu nuori Timothée Chalamet. Chalamet ei kanavoi samaa epäluuloista, häiriintynyttä ja jopa namusetämäistä olemusta kuin mitä Depp ja Wilder. Hahmo on Vonkassa vielä nuori ja paljon naiivimpi ja viattomampi.

Ytimekkäästi Vonkaksi nimetty elokuva on esiosa, joka perustuu löyhästi Dahlin kirjoissaan kertomaan Vonkan taustatarinaan. Villi Vonkka aloitti tyhjästä ja hänestä tuli menestyksekäs suklaatehtailija vasta, kun hän onnistui kukistamaan muiden suklaantekijöiden muodostaman ilkeän ja ahneen kartellin.

Kilpailevat suklaatehtailijat ja muut konnat ovat erittäin herkullinen kokoelma lähes groteskeja häijyläisiä. Varsinkin Olivia Colman antaa palaa pahiksen roolissaan. Ilkeät tehtailijat varastavat kohtauksia minkä ehtivät, mikä jättää Chalametin hetkittäin varjoon. Vonkan rooliin Chalamet kuitenkin solahtaa hyvin, koska Vonkan eksentrisyys ja hontelo fyysinen olemus sopivat Chalametin profiiliin. Lisäksi Chalamet osaa laulaa.

Laulua riittää, sillä Vonkka on lähes musikaali. Elokuvassa ihmiset puhkeavat jatkuvasti lauluun ja alkavat tanssimaan. Dialogivetoisia kohtauksia on sen verran, ettei teos ole läpilaulettu, mutta emotionaalinen ydin on pyritty tavoittamaan musiikilla ja koreografialla. Laulut taukoavat lähinnä muutamassa avainkohtauksessa, joihin on haettu joko jännitystä tai komiikkaa muilla keinoin. Rowan Atkinsonin ei tarvitse laulaa, hän on humoristinen omalla uniikilla tyylillään.

Teos luottaa laulujen tehovoimaan liikaakin, sillä osa kappaleista on itseään toistavia. Elokuvaa olisi voinut trimmata ytimekkäämmäksi ja lyhyemmäksi. Ohjaaja Paul King tekee hyvää ja varmaa jälkeä, mutta pirteästä menostaan huolimatta Vonkka tuskin kerää samaa yleismaailmallista ylistystä kuin Kingin edellinen elokuva Paddington 2. Vertailu Paddingtoniin voi sikäli olla kohtuutonta, että Paddington 2:sta pidetään yhtenä 2000-luvun parhaimmista lastenelokuvista. Vonkka on silti lajissaan onnistunut ja viihdyttävä.

Vonkan ikäraja K7 on ongelmallinen, koska elokuvassa on useita yksittäisiä kohtauksia, jotka ovat aivan liian jännittäviä tai traumatisoivia pienemmille leikki-ikäisille, joita saattaa teatteriin vanhempiensa kanssa saapua. Kun elokuvassa ollaan hukuttamassa lapsihahmoa suklaamassaan, niin toivoa sopii, ettei sitä ole yksikään nelivuotias näkemässä. Parempi ikäraja olisi K12, vaikka siinäkin on omat kohdistamisongelmansa.

Vonkkaa esitetään myös suomeksi dubattuna. Tätä voi ihmetellä. Teos ei ole perheen pienimmille. Kouluikäisten pitäisi puolestaan kyetä lukemaan tekstit, olivat koulujen Pisa-tulokset miten surkeita tahansa. Viime aikoina Suomen teattereissa on nähty aivan liikaa dubattuna sellaisia elokuvia, jotka eivät ole koko perheen elokuvia. Toivottavasti ei käy niin, että tulevaisuudessa kunnon lukutaito on keskiajan tapaan vain pienen eliitin hallussa ja aikuistenkin elokuvat dubataan.