Viiru ja Pesonen – Viiru muuttaa valkokangas

Ukko Pesonen ja Viiru-kissa ovat tulleet tutuiksi aiempien ruotsalaispiirroselokuvien sekä viime vuosina saksalaisen live action -animaation myötä, nyt jo sarjassaan kolmatta kertaa. Itse Sven Nordqvistin luomat kirjat eivät esittelyjä taida enää kaivata.

Ali Samadi Ahadin ohjaustyö jatkaa samalla linjalla, mihin edellisessä Viiru ja Pesonen – Paras joulu ikinä (2016) -elokuvassa jäi. Ukko Pesonen ja Viiru elelevät somalla kotitilallaan värikkään satumaiseman sylissä, jota perhoset, kaunokaiset kasvit ja satunnaisesti vierailevat metsäneläimet koristavat ja elävöittävät. Tyylilleen uskollisesti kaksikon harmonia heilahtaa kahden vahvan pään ottaessa yhteen palaten kuitenkin lopulta suloiseen harmoniaan.

Nyt Pesonen kyllästyy Viirun joka-aamuiseen pomppimiseen sängyssään. Tästä suivaantuneena ja isoksi kasvaneena Viiru haluaakin muuttaa omaan kotiin. Viiru saa entisestä huussista itselleen oman sopen Pesosen nikkaroimana, mutta ukko huomaa pian kaipaavansa pikkukattia takaisin huusholliinsa.

Tämän oljenkepeän juonen ympärille koko perheen elokuva rakentuu tuttujen Kososen ja rouva Anttosen ilmestyessä aina silloin tällöin kuvaan. Omaa rinnakkaiseloaan miljöössä elelevä pikkuväki ja myös väliin kuultavat laulut tahdittavat menoa.

Sympaattinen pääpari keskustelee, nahistelee ja kasvaa omaan tapaansa perheen pienimmille soveliaan ympäristön turvin. Pääteemana nousee jälleen ystävyyden ja toisistaan huolehtimisen merkitys elämän ristiaallokonkin keskellä.

Kahteen aiempaan elokuvaan verrattuna Viiru muuttaa tuntuu aavistuksen kunnianhimottomalta. Lieneekö syy siinä, että oma kouluikäinen lapsiseuralainen on jo ehkä ylittänyt näiden elokuvien omimman kohderyhmäiän. Silti kakkosluokkalainenkin jaksaa tätä vekkulia menoa vajaan puolitoistatuntisen katsella.

Moni pienempi katsoja hihkuu ja nauraa Viirun ja Pesosen toilailujen mukana, ja edelleen saksalaistuotannossa viehättääkin, että sen voi huoletta katsella perheen pienimpien kanssa. Visuaalisesti ukon ja kissan maailma on herkullisen värikäs satu, johon mielellään astuu mukaan.

Hämmentävää edelleen on, että miksi kanat ja Viiru puhuvat ja ymmärtävät ihmisten kieltä, mutta Kososen Jeppe-koira ja tiluksilla öisin hääräävä kettu eivät. Lapsikatsojia tämä tosin ei näytä häiritsevän.