Viimeinen vuoro valkokangas

Moni suhtautuu leppoisan hyväntahtoisesti musiikin eri alaluokkiin, varsinkin rockin eri muotoihin ja variaatioihin, joista niiden kuulijat ovat usein pilkuntarkkoja. Mutta eivät elokuvat tästä poikkea elokuvataidetta analysoivien mielessä ja mielestä. Elokuviin ovat aikoja sitten vakiintuneet antiikin teatterista omaksutut suuret päägenret draamasta komediaan. Niiden alle ja rinnalle ovat kehittyneet tarkkarajaisemmat genret kuten kauhu, western, korkea fantasia ja niin edelleen. Vieläkin spesifimpiä luokituksia on paljon.

Oman eksklusiivisen nichensä muodostaa ”vanhojen ukkojen hidas toivioretki -road movie”-genre. Saa lainata.

Edellä mainitun alagenren suuriin ja klassisiin nimiin kuuluu David Lynchin Straight Story (1999), jossa vanha ukko (Richard Farnsworth) matkustaa ruohonleikkurilla satoja kilometrejä tapaamaan kuolevaa veljeään. Tämän vuoden keväällä nähtiin Harald Fryn toiveikas taival (2023), jossa vanha ukko (Jim Broadbent) kuulee vanhan ystävättärensä olevan kuolemassa syöpään, joten ukko lähtee kävelemään Englannin poikki jalan. Joukkoon liittyy tuoreimpana tapauksena Viimeinen vuoro, jossa vanha ukko (Timothy Spall) päättää matkustaa julkisilla busseilla Skotlannin pohjoisimmasta kolkasta Englannin eteläisimpään nurkkaan viedäkseen sinne edesmenneen rouvansa tuhkat.

Kaikille edellä mainituille on yhteistä se, että tärkeintä ei lopulta ole pelkkä päämäärä vaan matka itse ja matkalla kohdatut ihmiset. Matkan aikana avautuvat myös vanhojen herrojen pitkän elämän vaiheet ja umpisolmut.

Spallin esittämä 90-vuotias Tom on aluksi kuin kuka tahansa vanha herrasmies, joka on jo pitkälti pudonnut nyky-yhteiskunnan kelkasta ja joka on luonteeltaan hieman juro, vaikkakin perusluonteeltaan kunnollinen. Matkallaan Tom auttaa työntämään autoa tieltä, korjaa bussin laturia ja puolustaa musliminaista lapsineen känniseltä rasistilta. Tom myös laulaa kauniisti ja pysäyttävästi Amazing Gracen kohtauksessa, joka hätkähdyttää ja pysähdyttää karulla kauneudellaan. Kohtauksessa akikaurismäet jäävät helposti kakkoseksi, kun työväestöön kuuluvat humaltuneet kansalaiset hiljentyvät maanläheisen realistisesti.

Tom ei ole kuitenkaan maaginen auttaja vaan myös autettava, huonokuntoinen vanhus, joka tarvitsee ja saa kanssaihmisten apua silloinkin, kun hän ei sitä ymmärrä ottaa vastaan. Tomin kohtaamisten pääosa antaa uskoa arkiseen ihmisyyteen ja auttamishaluun myös silloin, kun Tom kohtaa vastoinkäymisiä.

Kurjimman mutta todenmukaisimman vaikutelman antavat byrokraattiset pikkuhitlerit, jotka tylyttävät ja kaltoinkohtelevat haurasta vanhusta juuri niin kuin virkansa takana piileskelevät nilkit vain voivat. Näissä kohtauksissa ohjaaja Gillies MacKinnon tavoittelee liki Ken Loachin tyylisiä sävyjä.

Tomin pitkän elämän kohokohdat, rakkaudet ja tragediat saavat lisävaloa muisteloista, joissa nuoren Tomin (Ben Ewing) nuori vaimo (Natalie Mitson) pyytää tätä viemään hänet niin kauas kuin mahdollista. Tom vie nuorikkonsa Englannin Land’s Endista Skotlannin pohjoisimpaan kylään John o’Groatsiin. Viimein, 70 vuotta myöhemmin on aika taittaa sama matka toiseen suuntaan. Tomin elämän tragediat punotaan auki avoimesti, ja silti niiden intensiivinen tunnelataus yllättää.

Timothy Spall tekee yhden pitkän uransa vaikuttavimmista rooleista. 66-vuotias Spall on maskeerattu taiten itseään parikymmentä vuotta vanhemmaksi, mutta roolin ydin ei ole ryppymeikeissä vaan Spallin eleissä, ryhdissä ja silmissä, joista kuvastuu koko roolihahmon ydin ja olemus. Spall on liki hypnoottis-magneettinen, ja saa pienen budjetin draaman pikku valuviat unohtumaan helposti. Osa draaman rakenteesta on kenties ennalta arvattavaa, samoin se mihin elokuva tulee päättymään, mutta siitä huolimatta loppukohtaus saa tuntemaan niin syvää empatiaa, että silmäkulmat kostuvat.

Straight Story, Harold Fryn toiveikas taival ja Viimeinen vuoro ovat kaikki siitä harvinaisia moderneja elokuvia, että niiden pääosassa on vanhentunut yksinäinen ikämies, jonka syviä tuntoja ja tunteita käydään läpi. Clint Eastwoodin karut ukkoroolit kuuluvat osin samaan kastiin, mutta Eastwoodin elokuvissa on usein lisäksi toimintaa ja romansseja. Tyylipuhtaat vanhojen ukkojen road moviet eivät ensisijaisesti keskity romansseihin, eivät räväkkään toimintaan, eivät nuoriin, kauniisiin ja rohkeisiin. Niissä elämän mittaista matkaa mitataan vuosissa samalla, kun kilometrit taittuvat hitaasti.