Viimeinen samurai valkokangas

Tom Cruise on eittämättä eräs aikamme suurimpia elokuvatähtiä ja -vaikuttajia ja hänen julkisuuskuvaansa kuuluu tietynlainen vakava innostuneisuus elokuvista niin viihteenä kuin taiteenakin. Viihteen osalta Cruise täyttääkin usein projekteissaan valtavirran vaatimukset, mutta syvemmän substanssin määritteleminen hänen elokuvistaan on neulan etsimistä heinäsuovasta. Juuri tällaiset parametrit luonnehtivat myös Viimeistä samuraita, jossa Cruise esittää sisällis- ja intiaanisotien veteraania kapteeni Nathan Algrenia.

Elokuvan alussa Algren on alkoholisoitunut ja syntiensä riivaama has-been, joka palkataan modernin murroksen kourissa olevaan Japaniin kouluttamaan uutta keisarillista armeijaa, jonka tarkoitus on uusien tuliaseiden voimin tukahduttaa perinteiden puolesta taistelevan samurain Katsumoton (Watanabe) kapina. Asevoimien ja kapinallisryhmän ensimmäisessä yhteenotossa haavoittunut Algren jää vangiksi ja kuljetetaan kapinallisten pääkallopaikalle, syrjäiseen ja luoksepääsemättömään maalaiskylään. Maalaiskylässä toipuva Algren ensin vieroitetaan päihderiippuvuudestaan ja sitten hän tutustuu pikkuhiljaa perinteiseen samuraimentaliteettiin, bushidoon, jota hänelle valaisee ennen kaikkea Algrenissa vertaisensa soturin tunnistanut Katsumoto. Vienon romanttisen sivujuonteen elokuvaan luo puolestaan Katsumoton sisko Taka (Koyuki), jonka talossa Algren toipuu ja jonka miehen Algren taistelussa tappoi. Sisäistettyään bushidon, kunnian ja samuraimiekan Algren jääkin kapinallisjoukkoon ja ratsastaa heidän rinnallaan viimeiseen epätoivoiseen taisteluun yli- ja tulivoimaista vihollista vastaan.

Historiallisten epookkielokuvien saralla Hollywoodilla on aina ollut tapana esittää historiallisten enemmän tai vähemmän tosien faktojen fiktiossa samalla myös eräänlainen universaali ja ajaton "totuus" amerikkalaisuudesta. Algrenin hahmossa myös Viimeinen samurai julistaa peräänantamattoman individualismin ja klassisen masokistisen tematiikan epistolaa. Tällä kertaa miehinen amerikkalainen sankaruus täydentyy yksiulotteisella japanilaiseksotiikalla, jonka mukaan tyyneys, perinteet ja soturin kunnia, raivo ja kuolema ovat pakoreitti modernin ahneuden ja tyhmistävän materiaalisen massan ikeestä.

Ennenkin ylipitkiä ja yllätyksettömiä elokuvia ohjannut Edward Zwick tekee tässäkin elokuvassa onnettoman pitkää, vakavaa ja kliseistä draamaa, jossa ei juurikaan katsojan ennakko-odotuksia petetä, ei hyvässä eikä pahassa. Taistelukohtaukset kohkaavat kuin suossa, ainakin näin post-Matrix ja -Kill Bill -aikana, mutta siitä huolimatta ne eivät vaikuta yhtään sen realistisimmilta kuin edellä mainitut hyperverikekkeritkään, vaan ovat sitä samaa miekkamiesten teurastusshow’ta mitä toki osaakin odottaa. Ala-arvoisen tylsä ja ennalta arvattava elokuva on tietenkin Hollywoodin A-luokan teknisten standardien mukaista, mutta se oikeastaan vain lisää elokuvan pakkopullamaisuutta.

Sen verran kuitenkin hellyn Viimeistä samuraita kohtaan, että tähtiasteikkoon irrotan sille toisenkin naaman. Se tulee hienoista japanilaisista näyttelijöistä sekä ennen kaikkea siitä syyllisestä mielihyvästä, jota elokuvaa katsoessani koin tietäen, että varhaisteini-ikäisenä olisin tästä elokuvasta tykännyt kuin hullu puurosta. Surullista, mutta totta.