Verimalja valkokangas

Verimalja on Suomen mittakaavassa poikkeuksellinen tapaus; pitkä fiktioelokuva, jota on työstetty 13 vuoden ajan tekijöidensä omilla roposilla. Se vie tarpeen kysyä, onko mennyttä aikakautta kuvaavaa sotaleffaa mahdollista tehdä riippumattomasti. On näköjään. Toiseen maailmansotaan sijoittuvassa Verimaljassa suomalainen kersantti Juha-Matti Myllykoski (Marko Salminen) astuu yhdessä toveriensa Pekka Lahtisen (Antti Peltonen) ja Veikko Koiviston (Marko Loukaskorpi) kanssa SS-miesten remmiin. Rahaongelmien ja verisiteen vuoksi he suostuvat värväytymään pataljoonaan, jonka tehtävä on löytää keskiaikainen malja. Kersantti jää miettimään, onko matka hänelle kutsumus vai kirous.

Tarinan lähtökohta kuulostaa jokseenkin älyttömältä, mutta siinä on vinha perä. Sodan melskeissä natsit tosiaan vauhdittivat maailman valloitustaan tonkimalla toinen toistaan erikoisempia aarteita. Timantit, arkut ja pyhät reliikit kelpasivat. Elokuvahankkeen alullepanija, päätuottaja ja käsikirjoittaja Pekka Rintala tuntee kirkko- ja sotahistoriaa, ja uudella tavalla uskottava findie on katsottava hänen ansiokseen.

Verimalja kuuluu teoksena museoon kahdesta syystä. Ihan ensinnä se on merkittävä saavutus kotimaisella elokuvakentällä. Sen soisi löytävän katsojia kautta Niemen. Toisekseen se muistuttaa kuvauksellisesti niitä pieniä filmejä, joita joskus löytää museoista. Se on ikään kuin pitkä dramatisoitu tapahtumakuvaus klassikkosarjasta Ei vanhene koskaan. Päälle on lyöty usvamainen maailmanlopun ääniraita, mikä istuu täydellisesti teatterin pimeään huoneeseen.

Jos haluaa sille tielle lähteä, Verimaljaa voisi paheksua vaikka mistä. Juoni ponnahtelee päähahmojen kustannuksella kummallisiin paikkoihin ja noudattaa arvaamatonta logiikkaa. Sekään ei haittaa, koska B-elokuvat tapaavat olla korneja. On kumminkin todettava, että Verimalja uskaltaa luottaa itseensä. Jonkinmoisesta hellyttävyydestään huolimatta se ei varmistele one-linereilla tai parodioi omaksumaansa lajityyppiä.

Verimalja on ihan toimiva siksi, että se ei yritä ravistella genre-elokuvan raja-aitoja. Kosketus katsojaan säilyy. Se ei toimi minkään airueina, joskin joku voi naisten täydellisen sivuuttamisen kannanotoksi tulkita. Kyllä, elokuva on muotona parhaimmillaan kumouksellista, lähes fantastista.

Omalla tavallaan Verimalja onkin fantasiaa. Se ei tunnu todistukselta eletystä sodasta. Sen mieleenpainuvuus rakentuu vastakohtaisuuksista. Aihetta lähestytään realismin kautta – jopa natseja kohdellaan ihmisinä – eikä sodan sisäistä todellisuutta tavoitella. Samaan aikaan aihe on sieltä korkealentoisimmasta päästä, vahva filtteri sävyttää kuvaa, ja joukot sukkuloivat näyttämöltä toiseen kuin porukka trubaduureja. Juuri trubaduureja hahmot ovat, kun toimivat irrallaan toisistaan.

Kotimaan kertomusten perinteestä poiketen luonnossa ja luonteessa rämmitään verrattain vähän. Tarina etenee päämäärätietoisesti kohti vääjäämätöntä. Olkoonkin että teosta kuvaillaan matkaksi pimeyden sydämeen, psykologinen ulottuvuus jätetään tyngäksi. Tästä esimerkkinä käy Matin menettämät paremman elämän puitteet, mikä on puhdas MacGuffin Matin matkaan saattamiseksi. Yhteys maaseutuun ei näy arkipulmien neuvokkaissa ratkaisuissa tai muussa vastaavassa.

Eli Verimalja on samaan aikaan kaksi asiaa. Sen pureksii helposti eikä se esitä kysymyksistä vaativimpia, mutta siitä voi teatterista lähdön jälkeen ammentaa muutakin sanottavaa kuin ”se oli ihan hyvä”. Se tapahtuu melkein luonnostaan. Hitsi vie, elokuvan luontevimman näyttelijäsuorituksen antaa Antti Peltonen, Unelmien poikamies 14 vuoden takaa ja nykyinen mentaalivalmentaja. Ja natsit esitetään karmivan tavallisina. Jotain elokuvan hyvyydestä kertoo, että sen aikana unohtaa, kuinka pieni ja intohimoinen sakki on yli kymmenen vuoden ajan haravoinut kuvauskohteita, haalinut rekvisiittaa, solminut sopimuksia sadoille ja miettinyt, miten resurssien rajat voidaan kiertää. Verimalja ei ole paras, mutta se voi olla ensimmäinen.