Symbioottien sekamelskaa

Sonylla on omistuksessaan vahvat valttikortit, sillä se sai aikoinaan haalittua Marvelilta itselleen oikeudet Hämähäkkimieheen ja tämän tarinoihin kuuluviin sivuhahmoihin. Hämis-leffat Sony on tehnyt yhteistyössä Marvelin kanssa, mutta muista hahmoista Sony aloitti Hämähäkkimiehettömän Hämisuniversumin, jossa seittisinko ei itse esiinny. Tähän mennessä ilmestyneistä neljästä elokuvasta kaikki ovat yhtä lukuun ottamatta olleet umpisurkean ja nippa nappa mukiinmenevän välimaastossa. Toiset eivät vain osaa.

Venom: The Last DanceSe yksi ainoa parempi elokuva eli ensimmäinen osa Venom-sarjasta (2018) menestyi lippuluukuilla mainiosti ja oli tarinallisesti varsin onnistunut. Teos esitteli renttutoimittaja Eddie Brockin ja tämän elimistöön kiinnittyvän avaruuden symbioottiolennon Venomin, jonka musteläiskämäinen olemus ja paljon hampaita sisältävä kita piti sisällään slapstick-huumoria tulvivan rellestäjän. Kumpaakin hahmoa esitti Tom Hardy, jonka luontainen karisma ja irtonainen roolisuoritus jaksoi toimia ankkurina myös kehnossa jatko-osassa Venom: Let There Be Carnage (2021).

Jatko-osa oli parhaimmillaan kuvatessaan Eddien ja Venomin keskinäistä dialogia ja sekoilua, kaikki muu olikin joutavaa CGI-mäiskettä ja onttojen sivuhahmojen tarpeetonta pyörimistä. Venom-trilogian päättävä Venom: The Last Dance jatkaa mistä edellinen päättyi, ja se jatkaa samalla suoraa luisua alaspäin sekä laadullisesti että tarinallisesti.

Venom: The Last DanceElokuvan sisäiset tyylilajit vaihtelevat rajusti lähes kohtaus kohtaukselta. Aivan kuin kässäri olisi harsittu kasaan täysin irrallisista elokuvista. Erityisesti yritykset kosmiseen kauhuun ja muka-vakavaan scifitoimintaan ovat täysin tuomittuja epäonnistumaan. Tarinan juoni on yhtä harsoinen eikä sen kulussa tai hahmojen toiminnassa ole juuri järkeä. Tarina etenee koska tarina etenee, logiikkaa siinä ei ole.

Tom Hardy on väitetysti viimeistä kertaa Venomin ja Eddie Brockin nahkoissa. Tämän johdosta teoksen ohjanneen ja yhdessä Hardyn kanssa käsikirjoittaneen Kelly Marcelin olisi luullut keskittyvän intensiivisemmin elokuvasarjan ainoaan kiinnostavaan kiinnekohtaan eli Eddien ja Venomin suhteeseen. Tähän keskitytään vain pintapuolisesti lukuisten onttojen sivuhahmojen viedessä ruutuaikaa. Vain hippihörhö Martinin (Rhys Ifans) ja tämän perheen läsnäolo tuo tarinaan lisäarvoa.

Venom: The Last DanceParhaimmillaan kolmas Venom on, kun Hardy irrottelee tuplaroolissaan ja tarinassa on maltettu antaa tilaa absurdille sekoilulle kuten Brockin Las Vegasin odysseialle. Harvoin on nähty habitukseltaan niin epäsupersankarimaista hahmoa kuin Vegasin yöelämässä tallusteleva Brock, joka löntystelee sänkisen ahavoituneena ja turpeana hawaiji-paidassa sekä kirjaimellisesti kusen tahrimissa sandaaleissa. Vegasin tapahtumat huipentuvat elokuvan otsikkoon eli Venomin viimeiseen tanssiin, jossa ei ole tarinan kannalta mitään mieltä, mutta se onnistuu hauskuuttamaan ja viihdyttämään.

Valitettavasti tämän jälkeen siirrytään tarinan viimeiseen kolmannekseen, joka on lähes yhtämittaista heikon näköisten CGI-efektien taistoa, kun avaruuden alienit, anteeksi xenofagit, taistelevat armeijaa ja symbiootteja vastaan. Hardyllekaan ei jää muuta tekemistä kuin lausua pari kornia repliikkiä ja hyppiä ympäriinsä.

Venom: The Last DanceTaiston ja samalla tarinan loppuhuipennuksen saattoi ennakoida jo toista tuntia ennen sen koittamista, niin ennalta-arvattava se on. Onhan MCU-elokuvissakin ollut ennakoitavia juonia, mutta toisin kuin Sonylla niihin on onnistuttu parhaimmillaan liittämään myös tunnetason elementtejä. Marcelin ohjaus ja käsikirjoitus eivät tähän yllä. Lattea lopputulos saa toivomaan, että Venom-trilogia olisi jäänyt vain yhteen, ensimmäiseen osaan.

Halki elokuvan pyöritetään myös irrallisia kohtauksia kosmisesta isopahasta, tyhjiön kuningas Knullista, joka on vangittu ja aikoo vapauduttuaan tuhota universumin. Yleisölle pohjustetaan taas täysin geneeristä ja persoonatonta sarjakuvapahista. Näitä on nähty, eikä kuningas Knull jaksa kiinnostaa kuin ruotsinkielisenä substantiivina. Suomalaisille sananvääntäjille hauskempia olisivat Robert E. Howardin luoman kuningas Kullin seikkailut. Kullia ei valitettavasti ole elokuvateattereissa tarjolla, Knullin paluusta en mene takuuseen.

Lopputeksteissä on parikin lisäkohtausta. Jälkimmäisenä on kohtaus, jossa kuitenkin pohjustetaan mahdollista tulevaa jatko-osaa, mikä ei ketään yllätä. Mikään franchise-trilogiahan ei ole täydellinen ilman neljättä osaa. Loppukohtauksen nähdäkseen pitää valitettavasti kuunnella vartin verran ankeaa rap-jynkytystä. Olisivat laittaneet Venomin soundtrackiksi edes aitoa, oikeaa Venomia 1980-luvulta. Black Metal!

*
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 2 / 2 henkilöä