Vares valkokangas

Tuottaja Markus Selinin ja ohjaaja Aleksi Mäkelän edellinen yhteistyö Pahat pojat ei antanut odottaa tulevalta suuria. Koistisen veljesten edesottamuksista askarreltu eksploitaatio ei kunnostautunut juuri millään muulla saralla kuin lipunmyynnissä. Selinin kipparoiman Solar Filmsin viimeisin tekele Levottomat 3 oli myös hämmästyttävän tympeä pannukakku, joka ei loistanut enää edes lippuluukuilla. Häjyjen suoraviivaisen äijämäisyyden aika vaikutti jääneen tyystin taakse. Siksipä Vares onkin simppelinä viihdedekkarina positiivinen yllätys.

Se, että elokuvan perusasiat ovat kunnossa, vaikuttaa paljon. Perusta on tietysti tarina. Yksinkertainenkin sellainen. Kun rahkeet ovat rajalliset, on parempi virkata toimintajännärin tarinalanka rahasta ja kostosta kuin yrittää kutoa koko maailmaa yksiin salaliitoilla ja kansainvälisillä kuvioilla.

Vaikka Reijo Mäki ei ole niitä kynäilijöitä, jonka tuotoksia omaan kirjahyllyyni keräisin, niin romaani Keltainen leski on ollut hyvä lähtökohta yksioikoiselle ja vauhdikkaalle dekkarielokuvalle, ja ennen kaikkea hersyville henkilöhahmoille. Apteekissa oluttuoppeja sanaseppokaverinsa kera kumoava yksityisetsivä Vares lankeaa loveen ja sen enempiä ajattelematta säntää auttamaan pulaan joutunutta ihastustaan. Vastapuolella on kovaa ja kylmää järjestäytynyttä rikollisuutta.

Mistään vakavahenkisestä ja yhteiskunnan pohjamutia kourivasta salapoliisielokuvasta tai edes kunnollisesta jännäristä ei ole kyse, vaan huumori kukkii siinä missä luodit viheltävät. Värikkäät henkilöhahmot ovat elokuvan selkäranka ja saavat heppoisen juonen etenemään tarvittavalla vauhdilla ja intensiolla. Näyttelijät tekevät paljon ja heikommassakin henkilöohjauksessa Tommilan ja Halosen kaltaiset tekijät kykenevät rakentamaan hahmoistaan mieleenpainuvia ja vakuuttavia.

Tarinan kannalta mielenkiintoisin hahmo on korruption tielle hairahtunut rikosetsivä Koitere, josta pyylevä Edelmann onnistuu hikoilemaan oikeasti traagisen hahmon. Elokuvan huumorimoottorina toimii tappajakaksikko Munck ja Tetsuo. Umpikliseisissä tahvojen rooleissa Valkeejärvi ja Hietalahti huseeraavat sydämensä kyllyydestä, mutta hillitysti nasevia repliikkejä iskien. Hahmojen rikkaus kumartanee juuri alkuperäistekstille.

Runsaat ja värikkäät sivuosat kampittavat päähenkilö Vareksen värjöttelemään sateeseen, eikä Veijonen saa oikeastaan edes tilaa tehdä Vareksestaan kovinkaan kummoista hahmoa. Myös naispääosa jää teennäiseksi ja valjuksi. Väistämättä mietityttää, eikö Suomesta löydy muita naiskasvoja kuin Malmivaara. Pääosakaksion rinnalla pakoautoa eli vanhaa kunnon sierraa kuskaava Pääkkönenkin oli amisviiksillään ja takatukallaan monta piirua eläväisempi hahmo.

Ohjaaja Mäkelän ansioksi ja osaamiseksi on todettava toiminnan sujuvuus, mikä tällaisessa elokuvassa juuri korostuu. Roisin rosoinen ja ironinen linja kestää läpi elokuvan, vaikka lopun ammuskelussa onkin tavoiteltu muutama hyppysellinen turhaa suureellisuutta. Mäkelä kykenee myös – osaavilla näyttelijöillä – luomaan toimivaa äijäkemiaa. Draama kuitenkin takeltelee ja se mikä tälläkin kertaa jää kalvamaan, on kuvausmiljöiden vähäinen hyödyntäminen. Jälkimmäinen vaiva lienee seurausta suomalaisen elokuvatuotannon napeilla pelaamisesta.

Ja vaikka tälläkin kertaa taloudelliset yhteistyökumppanit näkyvät, niin niiden häiritsevyysaste on vähäisempi jo itselleen rehellisen elokuvan ansiosta. Vares ei ole mikään suomalaisen elokuvan merkkiteos, eikä sitä edes yritä olla. Kyseessä on pelkkää konstailematonta viihdettä. Tarantinon viitoittamasta viihdetoiminnasta puhuttaessa myös kliseisyys ja intertekstuaalisuus ovat nykyään enemmänkin genrensä tyypillisiä määrittäjiä kuin tekijöidensä osaamattomuutta tai mielikuvituksettomuutta kuvaavia moittimisen arvoisia roiskaisuja.