Varasto valkokangas

Paremmin dokumentaristina tunnettu Taru Mäkelä on tarttunut toisessa pitkässä fiktioelokuvassaan Arto Salmisen duunarielämää kuvaavaan inhorealistiseen satiiriin Varasto (1998). Kirjan pohjalta tehty näytelmä sai kantaesityksessä Kansallisteatterissa jo joulukuussa 2005, mutta kirjan teemat ovat yhtä ajankohtaisia nyt kuin ilmestyessäänkin.

Niin kirja kuin samanniminen elokuvakin kertovat huumorin pehmentävän filtterin läpi suodattuneita totuuksia nykypäivästä, jossa yhteisöllisyys on menetetty. Jokainen sinnittelee leivän syrjässä kiinni miten parhaiten osaa, röyhkeimmät ja nokkelimmat vievät suurimman siivun kuten aina ennenkin. Köyhyys on periytyvää, aateluus ei velvoita ja kaveri jätetään.

Varaston päähenkilö Rousku (Kari-Pekka Toivonen) heittelee tikkaa maalikaupan varastossa Ranisen (Aku Hirviniemi) kanssa. Iltaisin Rousku syö kotonaan broileripyöryköitä kylmänä suoraan pussista, sillä Rousku ymmärtää perimmäisen totuuden: eivät ne lämmittämällä siitä miksikään muutu. Lisätienestiä Rousku hankkii myymällä maaleja varastosta ohi kirjanpidon. Ostajana on Jylhäkorpi (Vesa Vierikko), yhteiskunnalliseen filosofointiin taipuvainen kommunisti ja yksityisyrittäjä.

Elokuvan värikkääseen henkilögalleriaan kuuluvat myös Rouskua oikeaan parisuhteeseen jallittava konttorin tyttö Karita (Minttu Mustakallio), kauppias (Juha Muje) sekä vanha johtaja Kataja (Esko Salminen). Kun mukaan on mahdutettu vielä Karitan äiti, jonka roolissa loistaa Hannele Lauri, ja varastomies Ykä (Jope Ruonansuu), on pöytä jo katettu kystä kyllin kotimaisen näyttelijäkaartin rakastetuimmilla hahmoilla. Vesa-Matti Loirikin käy murahtamassa pari repliikkiä.

Henkilöhahmot ovat värikkäitä, mutta jäävät aivan liian vähälle huomiolle, jotta niihin saataisiin syvyyttä. Pääpari Rousku ja Karita ovat myös melko yksiulotteisia karikatyyreja. Vaikutelmaa lisää ylinäytteleminen ja lievä puskafarssimainen ote, mikä selittynee ohjaajan näkemyksellä hahmoista. Kirjan adaptaatiota käsikirjoitukseksi olisi ehkä vielä kannattanut hieman hioa joidenkin kohtausten osalta.

Vaikka Varasto onkin draamakomedia farssin sävyin sävytettynä, se ei pahemmin naurata. Lieneekö syynä se, että elokuva on varsin uskollinen sovitus kirjasta, joka sekin on kolkko nauru ihmisille, joilla ei ole enää mitään arvoja ja ihanteita, vain oravanpyörä ja materialismin noutopöydästä tipahtelevat murut. Nämä ihmiset ovat koska tahansa korvattavissa ja tietävät sen itsekin. Ihmisvarastosta löytyy seuraava paskaduunin suorittaja milloin tahansa – miksi siis olla lojaali työnantajaa tai työtovereita kohtaan, tai ylipäätään noudattaa vanhoja moraalisääntöjä? Miksi välittää?

Elokuvan hienous piilee tavassa, jolla se kuljettaa huumorin pintasilauksen alla vakavampia teemojaan. Hieman väkinäisen hauskuuden alla piilee karu totuus siitä, kuinka työelämästä tuttu ihmisen välinearvo on siirtynyt henkilökohtaisiin ihmissuhteisiin. Rousku kohtelee lähintä työtoveriaan, sympaattisen hölmöä Ranista, kylmän laskelmoivasti. Karita on taas Rouskulle pelkkä panopuu, jota voi nimitellä törkeästi ja sutaista sille päälle sattuessa. Vasta lapsen syntymän myötä Rouskun kyyninen ulkokuori alkaa murtua. Rouskukin on vain oman aikansa lapsi.

Varasto onnistuu paljastamaan alimman tuloluokan keskuudessaan harjoittaman itsepetoksen. Tämä tapahtuu suomut silmistään pudottaneen ja ideologiansa menettäneen vanhan kommunistin Jylhäkorven ja Rouskun välisessä dialogissa. Jylhäkorpi tahtoo saada Rouskun ymmärtämään ja myöntämään omat itsekkäät motiivinsa tämän varastaessa työnantajaltaan. Tiedostamista edesautetaan vanhalla kunnon dialektisella menetelmällä, jolla Platonkin aikoinaan operoi.

Elokuvassa Rousku höperehtii näppylähanskan olevan duunarin tähtitaivas. Tosielämän duunarit tietävät asian paremmin; jos näppylähanskaa tuijottaa tarpeeksi kauan, se alkaa tuijottaa takaisin. Köyhyys ja syrjäytyneisyys periytyvät, varsinkin jos materiaalinen yltäkylläisyys ja kulutus nostetaan alttarille ja kaiken mittariksi. Onneksi sivistystä voi Suomessa ainakin vielä toistaiseksi hakea ilmaiseksi vaikkapa kirjastosta. Varasto päättyy siihen oivallukseen, että duunarinkin suurimmat onnen hetket löytyvät läheisistä ihmissuhteista, perheestä, muiden onnesta.