Vallan piiri valkokangas

Kovan luokan poliisielokuvia näkee enää harvoin. Vaikka keinoja kaihtamattomat ja lain kumpaakin laitaa kulkevat poliisit ovat elokuvan kestoaiheita, niin useimmissa tapauksissa aihe vesitetään hurskasteleviin loppulauselmiin ja paha poliisi saa palkkansa. Modernin elokuvan saralla aiheen vaatimaa ehdottomuutta ovat toteuttaneet lähinnä William Friedkinin Elää ja kuolla L.A.:ssa (1985) sekä Abel Ferraran Paha poliisi (1992).

Alkujaan itsekin poliisina toiminut ranskalainen Olivier Marchal on näyttelemisen ja tv-käsikirjoittamisen kautta siirtynyt elokuvantekijäksi. Vallan piiri on hänen toinen pitkäelokuvansa ja osoittaa sitä potentiaalia, jota Euroopasta löytyy haastamaan amerikkalaista elokuvaa sen yhdellä omimmalla, rikoksen ja toiminnan, saralla.

Vallan piiri on kolkko kuvaus oikeudesta ja sen jakamisesta. Valtavirran amerikkalaiselokuville tyypillinen huumori, romanssit ja muut vakavaa tematiikkaa liennyttävät elementit ovat pääosin poissa. Visuaalinen ilme on yhdenmukainen synkeän tarinan kanssa ja karismaattiset näyttelijät lataavat elokuvaan uskottavan kylmäkiskoisen ilmapiirin. Daniel Auteuil ja Gérard Depardieu piirtävät toisiaan vastaan asettuneista poliiseista laskelmoivan hyytäviä mutta heikkouksineen teoissaan ymmärrettäviä.

Lainvartijoiden moraalin ja valtajärjestelmien tarkastelu edellyttäisi tarinalta kuitenkin ehdotonta ryhtiä ja sisäisen logiikan toimivuutta. Tähän ehdottomuuteen ei Vallan piiri yllä. Ylilyövä jousimusiikki ja pienet hidastukset pehmentävät tunnelman kolkkoja kaikuja häiritsevästi. Valtaa ja oikeutta jakavien tarinatasojen lomittaminen kaduilta kabinetteihin ei myöskään onnistu sujuvasti. Nämä maailmat ovat liian kaukana toisistaan, jotta niiden välinen etäisyys olisi kurottavissa umpeen elokuvan mitassa. Yritys on kunnioitettava, mutta viime kädessä tarina leviää liian monitahoiseksi ja pitkitetyksi. Moraalin analysointi onnistuu viiltävimmin yksinkertaisessa asetelmassa.

Valitettavan usein mielikuva ranskalaisesta elokuvasta rakentuu sen vähäisen tarjonnan varaan, jota valkokankaillamme nähdään. Puhevetoisen, "taideleiman" saaneen elokuvan ohella Ranskassa tuotetaan Hollywood-tuotantojen kanssa kilpailevia elokuvia. Näistä meillä nähdään lähinnä Purppuravirtojen (2000) kaltaiset suurimmat panostukset.

Vallan piiri on laadukas ranskalainen vastine sellaisille poliisien moraalia puntaroineille amerikkalaiselokuville, kuten Training Day (2001), Dark Blue (2002) ja Narc (2002). Poliisielokuvien puuduttavista kliseistä huolimatta ranskalaisteos on toteutukseltaan tyylikäs ja huolellinen muutamia silmiinpistäviä ongelmakohtia lukuun ottamatta. Eniten sormien läpi katsomista edellyttää elokuvan loppu. Nykypäivästä siirrytään seitsemän vuoden päähän tulevaisuuteen. Mikään ei ole kuitenkaan muuttunut. Autot, kännykät, vaatteet – kaikki näkyvä – on säilynyt ennallaan. Vain päähenkilön tytär on kasvanut. Moderni reaalimaailma on tuskin näin muuttumaton.