Valkoinen kaupunki valkokangas

Aku Louhimiehen ohjaajanuralla tv-sarja Irtiottoja on edustanut tyystin toisenlaista draamaa kuin hänen nuorista urbaaneista aikuisista kertoneet levottomat elokuvansa. Paavo Westerbergin ja Mikko Koukin käsikirjoittama 12-osainen sarja kuljetti rinnan useampien ihmisten tarinoita pureutuen tämän päivän sosiaalisiin ja yhteiskunnallisiin ongelmakohtiin. Kotikadun ja Salattujen elämien saippuoimassa suomalaisessa tv-draamassa Irtiottoja-sarjan hahmot olivat poikkeuksellisen vakuuttavia, ja todellisia.

Visuaalisesti rosoisen sarjan ankeaksikin luonnehdittavaa tematiikkaa Louhimies jatkoi elokuvassaan Paha maa, jonka jälkeen Riisutun miehen kaltainen päämäärätön räpiköinti tuntui varsin uskomattomalta. Valkoinen kaupunki palauttaa Louhimiehen kuitenkin vakavan draaman pariin. Itse asiassa kyseessä on Irtiottoja-sarjan yhden tarinalinjan elokuvaversio, joka on työstetty sarjan materiaalista festivaaleja varten ja kuvattu siten jo ennen Pahaa maata.

Tällä tavalla tehtävän elokuvan motiiveista voi tietysti olla montaa mieltä, mutta sosiaalisesti syvätarkkoja vakavia elokuvia näkee tässä maassa niin vähän, että Valkoinen kaupunki on pienenä, intiiminä ja puhuttelevana elokuvana tervetullut lisä kotimaiseen valkokangastarjontaan. Vaikka televisiomainen kuvailmaisu ja kuvan teknisesti heikompi laatu ottavat silmään suurella kankaalla, niin tarinaan on saatu riittävä jäntevyys ja kokonaisuus on kyetty pitämään johdonmukaisena. Tiiviissä kerronnassa ylimääräiset rönsyt on karsittu pois ja juonikuviot henkilöhahmoineen eivät leviä samanlaiseksi sekavaksi vyyhdeksi kuin Pahassa maassa.

Huolimatta tv-sarjan ja elokuvan selkeästä yhteydestä Valkoinen kaupunki toimii hyvin itsenäisenä teoksena ja nostaa esiin erään sarjan tärkeimmistä teemoista: miehen aseman rikkoutuvassa perheessä. Sarjaa seuranneille elokuvaversio Janne Virtasen esittämän taksikuski Veli-Matti Lehtosen tarinasta ei tuo juurikaan uutta, mutta nyt lapsistaan ja elämästään kamppailevan miehen tarina hahmottuu eheänä ja arkirealismissaan uskottavana.

Veikko Aaltosen Juoksuhaudantien tavoin Louhimiehen Valkoisessa kaupungissakin sorrutaan ajoittaiseen ylidramatisointiin. Yhteen tarinaan kasattujen ongelmien painolasti on toivottoman raskas, ja loputtomalta tuntuva murheenalho vie tarinalta tilaa hengittää, mistä kärsi Björn Rungenkin elokuva Suusta suuhun. Suomalaisesta miehestä Aaltonen ja Louhimies tavoittavat kuitenkin oleellisia piirteitä. Valkoisessa kaupungissa lakonisen "ihan hyvin" -vastauksen takaa löytyy monia turhaan vaiettuja asioita.

Kuvalliselta kerronnaltaan pidän Valkoista kaupunkia Louhimiehen onnistuneimpana elokuvana. Kokonaistyyli on samanlainen kuin Irtiottoja-sarjassa, mutta tositelevisiomainen yksityisyyteen tunkeutuminen yhdistettynä käsivarakuvaukseen ja nykivään leikkaukseen luo aikamme visuaalisuuden hyvin tavoittavan ilmaisun. Louhimiehen kohdalla tämä toimii ensimmäistä kertaa kunnolla pitkän elokuvan tasolla, sillä hänen elokuvansa ovat olleet kerronnaltaan katkonaisia ja visuaalisesti tavanomaisen löyhiä. Tarkemmin rajattu tarina on ilmeisimmin palvellut myös aiempaa keskittyneempää ilmaisumuotoa, mikä tekee Valkoisesta kaupungista Louhimiehen eheimmän ja tyylikkäimmän elokuvan.