Pitkät kihlajaiset valkokangas

Toisin kuin Jean-Pierre Jeunet´n aiempi ohjaus Amélie (2001), Pitkät kihlajaiset ei ole mikään hyvän olon elokuva. Kyseessä on kertomus nuoresta kihlaparista, jonka ensimmäinen maailmansota vuonna 1917 erottaa. 18-vuotiaan Manechin on lähdettävä taistoon saksalaisia vastaan ja Mathilde jää pahinta peläten odottamaan sulhoaan takaisin. Kaksi vuotta myöhemmin Mathilde saa kuulla rakkaansa kuolleen taistelussa, mutta kieltäytyy uskomasta uutista. Alkaa sinnikäs asioiden selvittely ja toivon kipinän vaaliminen.

Vaikka elokuvassa elää toivo, on se yleisilmeeltään synkkä. Sodan kauhut näytetään suorasukaisesti ja kaikessa julmuudessaan. Sotakuvasto ei tosin mällää amerikkalaiseen tapaan verellä ja väkivallalla, mutta herkempää silti heikottaa sensuroimaton kuoleman ja kärsimyksen kuvaus. Kursailematon näkökulma näkyy myös yleisemmin elokuvan ihmiskuvassa, joka ajoittain heilahtaa maanläheisestä inhorealistiseksi ja jopa perverssiksi.

Elokuvan nykyhetki on sodanjälkeisessä 1920-luvussa, silloin kun se ei vielä ollut hilpeää. Ahdistavasta tunnelmasta huolimatta katsoja saa nauttia upeasti toteutetusta aikamatkasta yli 80 vuoden takaiseen Ranskaan. Välähdykset pienistä kylistä, karuista rannoista ja vehreästä maaseudusta hivelevät silmiä. Vastakohtana synkille sotakuvauksille näkymä Pariisin iloisesta ihmisvilinästä on suorastaan helpottava. Sodan ja sen jälkeisen ajan vastakohtaisuus korostuu myös elokuvan värimaailmassa, joka jakaantuu jyrkästi kahtia. Sotatanner on synkkä, harmaa ja mutainen, ikuisen sateen uhri. Sen sijaan Mathilden odotusta tukee aurinkoinen ja raikas ilmapiiri, jota tuulet vain kevyesti sivelevät. Näin epätoivo ja toivo konkretisoituvat.

Pitkät kihlajaiset perustuu Sébastien Japrisot´n romaaniin ja vaikka tämä voidaan yhtäältä nähdä elokuvan vahvuudeksi, on se valitettavasti myös sen heikkous. Kirjan kääntäminen elokuvan muotoon ei ole helppoa ja Jeunet´n mieltymys alkuperäiseen tekstiin on ehkä vielä osaltaan vaikeuttanut tarinan muokkaamista. Tällaisenaan yli kaksituntiseksi venyvä toivon taisto on katsojalle raskasta seurattavaa. Samoja teemoja toistavat juonenkäänteet sekoittuvat valkokankaalla pian toisiinsa ja elokuva jää ajoittain polkemaan paikoilleen.

Hurmaavat pääosan esittäjät ovat kuitenkin omiaan piristämään tylsistynyttä katsojaa. Amélien tähtenäkin loistanut Audrey Tautoun on herkkä, mutta määrätietoinen Mathilde. Tautoun onnistuu välittämään Mathilden tunnemyrskyn hienovaraisesti ja samalla pitämään käsissään ajoittain repaleiseksi rikkoutuvaa tarinaa. Nuori Gaspard Ulliel esittää viattomuudessaan valloittavaa Manechia, joka tuo hulluuden sekaisella optimismillaan sotakuvauksiin ripauksen inhimillisyyttä. Lukuisista henkilöhahmoista pullisteleva elokuva osaa myös yllättää, kun suomalaiselle tuntemattomampien ranskalaisnäyttelijöiden seasta löytyy Jodie Foster, erinomaisesti ranskaa ääntäen.

Suuren ahdistuksen ja menetyksen pelon keskellä on vaarallista menettää toivoaan. Ja toisaalta myös toivossa eläminen ja mahdolliseen illuusioon uppoutuminen voi olla vaarallista. Pitkät kihlajaiset on ennen kaikkea tarina tästä, selviytymisestä kriisistä toivon avulla. Ja sitähän me kaikki toivomme – selviytyvämme.