Tyttö ja Kettu valkokangas

Ranskalainen Luc Jacquet hurmasi monet Pingviinien matka -elokuvallaan, joka epäistuvista kertojanäänistään huolimatta oli ansiokas äärimmäisiä olosuhteita kuvaava luontodokumentti. Voittipa se Oscarinkin parhaasta dokumentista vuonna 2005. Tyttö ja kettu -elokuvassa Jacquet jatkaa luonnonvaraisten eläinten tarkastelua, tällä kertaa satukertomuksen muodossa.

Elokuvan tyttö (Bertille Noël-Bruneau) asuu perheineen maalaismetsän katveessa ja viettää lähes kaiken aikansa leikkien ja tutkien lähiympäristönsä metsää. Eräänä päivänä hän törmää metsässä kettuun, ja silmänräpäyksen kestävän kohtaamisen innoittamana palaa pian uudestaan odottamaan seuraavaa tapaamista. Sellainen tuleekin ja hitaasti mutta vakaasti näiden kahden uteliaan olennon luottamus löytyy ja syvenee.

Elokuvan aihe perustuu Jacquet’n omaan lapsuuden kokemukseen kohtaamisesta villiketun kanssa, tosin elokuvassa tyttö ja kettu lähentyvät paljon Jacquet’n kokemusta syvemmin. Ihmislapsi ja villieläin kokevat yhdessä metsän antoisat ja vaaralliset puolet, ja Ranskan ja Italian maaseudut kuvauspaikkoina luovat varsin salaperäisen ja kiehtovan rapisevan tunnelman elokuvan tapahtumille.

Vuodenajat vaihtuvat suloisesti ja hengittävien maisemien syleilyssä tarjoillaan pieniä, ehkä urbaanin ihmisen elämässä jo unohdettujakin, luonnon ihmeitä. Sekä koulutettujen että villien metsän eläinten ja etäisesti Ronja Ryövärintytärtä muistuttavan tytön puuhastelut vievät sulavasti mukanaan. Poissa ovat teennäinen lapsinäytteleminen ja pakonomainen sentimentaalisuus, joita niin usein eläin- ja lapsielokuvissa näkee. Erittäin hyvä ratkaisu on myös, ettei elokuvassa näy ainuttakaan aikuista. On todella keskitytty tytön ja ketun suhteeseen, ja ajateltu elokuvan kohdejoukkoa, eli lapsia.

Tyttö ja kettu tahtoo kertoa, että jos hiljaisesti ja kunnioittavasti malttaa metsää ja luontoa kohdella, voi siellä nähdä ja kuulla kaikenlaista. Joka paikassa eivät vielä ihmiskäden jäljet ole luonnon monimuotoisuutta tuhonneet. Mutta on elokuvalla moraalisempikin viestinsä. Ihmisen tarve inhimillistää ja hallita luontoa aiheuttaa tarinassa lopulta konfliktin, jolla on omat seurauksensa. Tämä opetus on kovin tuttu, mutta tietyllä tavalla väistämätön. Tärkeää viestiä luonnon kohtelemisesta luontona ei kai voi liikaa peräänkuuluttaa.

Elokuvasta nähdään sekä originaali että suomeksi dubattu versio. Dubatun version nähneenä suosittelen ainakin isommille katsojille originaalin katsomista. Tosin dialogia on niin vähän, että dubbaus ei onneksi saa täydellistä yliotetta. Minttu Mustakallio kertojana tekee kyllä ihan kelvollista työtä, mutta oli miten oli, dubbaus tuntuu aina vaan irralliselta ja etäännyttävältä välttämättömyydeltä. Tosin pienimpiä lapsia tämä ei häirinne, ja lapsillehan Tyttö ja kettu on suunnattu.